Tove Styrken viides albumi, I thought this story wasn’t about me, on rakennettu yhtenäiseksi matkaksi läpi yön, hämärästä aamunkoittoon. Sen sijaan, että kyseessä olisi kokoelma yksittäisiä kappaleita, albumi on luotu kuultavaksi kokonaisuutena: elokuvamainen alt-pop-kertomus, jonka tunnelma muuttuu yön edetessä. Styrke on itse kuvannut projektia tähän asti kunnianhimoisimmakseen ja ensimmäiseksi albumikseen sitten HARD (2022).
Albumi alkoi hahmottua alkuvuodesta 2024, pieninä hetkinä jotka Styrke sai irrotettua uuden vanhemmuuden, roolin David Bowien musikaalissa Lazarus Tukholmassa ja biodynaamisia viljelyopintoja varten. Hän kirjoitti ja luonnosteli kotitalonsa kattoterassilla. Alkuvaihe oli tutkivaa – ideoita, katkelmia, lyhyitä runoja ja yksittäisiä sanoja – ennen kuin albumin suurempi visio alkoi muotoutua.
Albumin emotionaalisessa ytimessä on pyrkimys ymmärtää itseään ja paikkaansa maailmassa. Styrke kuvaa prosessia paitsi yrityksenä korjata rikkoutunutta, myös tapana hyväksyä elämän säröt. Japanilainen taide kintsugi, jossa rikkoutunut keramiikka korjataan niin, että halkeamat jäävät näkyviin, on osuva vertaus: albumin näkökulmasta epätäydellisyys on osa elämän muotoa, ei jotain mikä pitäisi peittää.
Analoginen soundi verkottuneessa maailmassa
Styrke tuotti levyn yhdessä pienen tiimin kanssa: tuottaja ja lauluntekijä Magnus Larssonin, rumpalin ja tuottajan Joel Kiviahon sekä lauluntekijä Linnéa Martinssonin (tunnetaan nimellä Lune) kanssa. Musiikki äänitettiin livenä ja analogisesti, ilman sampleja. Vintage-syntetisaattorit 1970- ja 1980-luvuilta yhdistyvät liverytmeihin ja sähköbassoon. Tämä antaa sovituksille tuntuvuutta ja soundin, joka nojaa nykyaikaiseen alt-popiinkin.
Mainitut vaikutteet ulottuvat Kraftwerkistä ja Laurie Andersonista Boards of Canadaan, Suicideen, LCD Soundsystemiin sekä Jon Hopkinsiin, samoin Adrianne Lenkereen ja Alex Cameroniin. Tämä kirjo selittää albumin elektronisten tekstuurien, rytmisen eteenpäinmenon ja intiimin laulunkirjoituksen yhdistymistä. Elokuvantekijä David Lynchin näkemys luovuudesta on vaikuttanut projektin elokuvamaiseen tunnelmaan, ja livepohjainen äänitystapa tuo ilmaisuun fyysistä, esitettyä luonnetta.
"Prayer", albumin avausraita ja ensimmäinen single, aloittaa matkan noin viisi ja puoli minuuttia kestävällä tanssikappaleella. Styrke on kuvannut sitä toiveikkaaksi ja odotuksia täynnä olevaksi, kuin auringonlasku mahdollisuuksien kaupunkin yllä. Kappaleen asema alussa on keskeinen albumin rakenteelle: se on kuin sisäänkäynti tarinaan, ei vain yksittäinen ilmaus sen sivussa.
"Look at me", albumin fokusraita, tarkastelee jännitettä näkyvyyden ja yksityiselämän välillä digitaalisessa elämässä. Kappaleessa tutkitaan halua tulla huomatuksi rinnakkain vastustuksen kanssa tulla tarkastelluksi – kulttuurissa, jossa huomio voi tuntua olemassaolon todisteelta. Syntikkakerrokset kehystävät vähäeleistä laulua ja nostavat henkilökohtaisen kaipuun osaksi laajempaa pohdintaa digitaalisen tunnustuksen mittareista.
"Look at me" -kappaleen videon on ohjannut Natalie Olenheim Boija, ja siinä koreografia ammentaa esikuvansa patsaista. Visuaalinen viittaus yhdistää teemoja, joita kappaleessakin esiintyy: kovuutta ja pehmeyttä, elävää ja liikkumatonta, pysyvyyttä ja ajan kulumista.
Albumin 16 raitaa alkavat "Intro"-kappaleella, jota seuraavat "Prayer", "Song and dance man", "Let’s go camping" ja "Look at me". Myöhempien nimien joukosta erottuvat "Burial", "04:39", "Me/You (always and forever)", "Sunflower", "Sitting by the fire" ja "Save me". Kappaleiden järjestys tavoittaa levyn ajatellun liikkeen yhden yön aikana.
Soolouransa rinnalla Styrke on perustanut ruotsinkielisen poliittisen progeyhtyeen Året Var yhdessä kumppaninsa Sanna Sikborn Erixonin kanssa. Hänen laajempi uransa käsittää yli miljardi striimausta – muun muassa kappaleet "Say My Name", "Borderline" ja "Show Me Love" – sekä yhteistyötä esimerkiksi Clean Banditin, RITUALin, ALMA:n ja Cosmo’s Midnightin kanssa. I thought this story wasn’t about me kokoaa nämä erilaiset kokemukset sisäänpäin katsovaan projektiin, jossa laaja soundi kantaa kertomusta itsensä ymmärtämisestä ja hyväksynnästä.