Ennen Yngwiet esiintyi Erik Grönwall suurelle yleisölle. Suuri osa yleisöstä päätti lähteä alueelta Grönwallin esiintymisen jälkeen, mutta ne jotka jäivät, kerääntyivät sitä tiiviimmin lavan eteen.
Lavastus kertoi kaiken illan voimasuhteista. Oikeaa puolta hallitsi täysin valtava seinä Marshall-vahvistimia, mikä jätti lavan lattian vapaaksi tähden poseerauksille. Me valokuvaajat ohjattiin tiukasti vasemmalle puolelle aitaa, mikä tarkoitti myös sitä, että Yngwietä kuvattiin johdonmukaisesti vain yhdeltä puolelta.
Malmsteen ei koskaan esitele bändinsä jäseniä yleisölle, mutta he tekevät vaikuttavaa työtä päähenkilön varjossa. Kosketinsoittaja ja laulaja Nick Z. Marino kantaa suuren osan vanhemmista kappaleista vakaalla laulusuorituksella, basisti Emilio Martinez tarjoaa järkkymättömän perustan ja rumpali Kevin Klingenschmid pitää yllä korkeaa tempoa vaikuttavalla tarkkuudella.
Illan ehkä toiseksi ahkerin henkilö Yngwien jälkeen oli hänen kitarateknikkonsa. Säännöllisin väliajoin hänen täytyi juosta lavalle hakemaan ja tuomaan kitaroita – kitaroiden vaihtojen määrää oli mahdoton laskea. Jos kitaroita ei tarvinnut vaihtaa, hän tuli lavalle täyttämään uusia plektra mikrofonitelineeseen seuraavaa heittokierrosta varten, jolloin Yngwie heitteli ja potki plektroja lavan reunalle.
Juuri plektraista kehkeytyi pieni show itsessään. Yngwie heitti ja potki niitä säännöllisesti, mutta tuskin yksikään niistä päätyi yleisöön asti. Ne jäivät sen sijaan lavan lattialle tai putosivat ojaan. Yksi niistä laskeutui jalkojeni väliin, kun otin kuvia. Parin raivokkaasti huitovan käsiparin jälkeen annoin sen pojalle, joka oli äärimmäisen kiitollinen – pieni todiste siitä lähes uskonnollisesta statuksesta, jonka Yngwie yhä omaa uskollisten seuraajiensa keskuudessa.
Musiikillisesti Yngwie tarjosi juuri sitä, mitä hänen yleisönsä tuli kuulemaan. Klassikot kuten "Rising Force" loivat heti tunnelmaa, ja illan aikana yleisö sai kuulla myös instrumentaalisuosikkeja, kuten "Far Beyond the Sun", jolla on erityinen asema kitaristien keskuudessa ympäri maailman. Muu konsertti oli näytös siitä neoklassisesta soitto-otteesta, joka on tehnyt hänestä maailmanlaajuisesti tunnetun. Nopeus ja tarkkuus ovat edelleen vaikuttavia, vaikka monet soolo-osuudet venyvät joskus niin pitkiksi, että ne muuttuvat lähes kappaleista puhtaiksi kitarademonstraatioiksi. Asiantuntijalle se on silkkaa nautintoa. Vähemmän omistautuneille voi olla ajoittain vaikeaa erottaa musiikillisuutta teknisestä loistokkuudesta.
Konsertti päättyy koko bändin kiittäessä yleisöä yhdessä. Kun muut muusikot ovat poistuneet lavalta, jää Yngwie Malmsteen seisomaan yksin vastaanottamaan viimeiset aplodit.
Tällaiseen artistipersoonaan voi suhtautua monella tavalla, mutta samalla on virkistävää, että Yngwie Malmsteen ei koskaan yritä olla mitään muuta kuin juuri Yngwie Malmsteen. Hän on rakentanut maineensa tinkimättömällä virtuoosisuudella ja horjumattomalla uskolla omaan rooliinsa, ja yli 40 vuoden jälkeen maailman lavoilla ei ole oikeastaan mitään syytä odottaa muuta. Ne, jotka jäivät lavan eteen, saivat juuri sen show’n, jota olivat tulleet katsomaan. En poistunut konsertista uudella kuvalla Yngwie Malmsteenista – poistuin sillä tunteella, että myytti piti aika hyvin paikkansa.
