Siinähän he taas seisoivat lavalla. Uudelleenkoontuminen, jota ei pari vuotta sitten olisi pitänyt mahdollisena. En tarkoita Oasisia, vaan heidän Manchester-veljiään Wu Lyf -yhtyettä. Nelikko hajosi vuonna 2012, vain yhden albumin ja useiden ylistettyjen keikkojen jälkeen.
Erityisesti laulaja Ellery Roberts oli silloin täysin varma, ettei hän enää koskaan soittaisi tässä yhtyeessä. Hajotuksen syy on yhä osin epäselvä, mutta keväällä 2025 tuli tieto, että nelikko oli kokoontunut, keskustellut ja selvittänyt mahdolliset väärinkäsitykset. Lisäksi he olivat alkaneet tehdä yhdessä uutta musiikkia!
En itsekään ollut uskoa silmiäni lukiessani siitä; omassa maailmassani heidän paluunsa oli paljon suurempi kuin Gallaghereiden sopu ja eläkekassan kiertue, siis kiertue.
En halua kyllästyttää lukijaa Wu Lyf -fanituksellani, mutta sallikaa minun kertoa nähneeni yhtyeen kourallisen kertoja debyyttilevyn Go tell fire to the mountain (2011) julkaisun yhteydessä. Göteborg, Malmö, Tukholma ja Lontoo tulivat koluttua ja jokainen keikka alkoi ja päättyi onnen huumaan. Kun yhtye ilmoitti lopettavansa, osa minusta kuoli. Tunsin aitoa surua, kuin läheinen ystävä tai sukulainen olisi kadonnut lopullisesti.
Tietysti olin mukana yhtyeen ensimmäisessä paluukeikassa, pienellä pubilla Manchesterissa. Satakunnan onnellisen fanin hurmio oli mittaamaton, ja ilokseni myös useat yhtyeen uudet kappaleet olivat todella hyviä.
Mikä siis tekee Wu Lyfistä niin poikkeuksellisen hyvän? Musiikkia on toki vaikea selittää, mutta yhdistelmä indierockia, tyylikkäitä melodioita ja kyky rakentaa yleisön yhteislauluun houkuttavia kertosäkeitä on suuri syy siihen.
Ja tietenkin omalaatuisen karismaattinen Ellery Roberts, joka viimeisenä astuu lavalle, yllään sama koristeltu farkkutakki ja LYF-logo selässä kuin 15 vuotta sitten. Nyt takki on haalistunut ja täynnä reikiä.
Mahdollinen nostalgian varoitus haihtuu nopeasti, kun yhtye avaa illan kappaleella A new life is coming uudelta albumilta – kirjaimellinen julistus siitä, että bändi on palannut entisellä voimallaan ja intensiteetillään. Heti perään alkavat soida tutut Cave song -kappaleen sävelet, ja silloin lähes täysi Nalenin eturivi suorastaan kiehuu.
Ellery Roberts saa yleisönsä seuraamaan jokaista elettään, ja vertaus musiikilliseen kulttijohtajaan à la Nick Cave on helppo tehdä. Eikä suotta, sillä yhtyeen nimi on lyhenne sanoista World Unite Lucifer Youth Foundation, ja suurin osa yleisöstä on täysin uppoutunut esitykseen.
Ja aivan kuten kappaleen Spitting blood kertosäkeessä, näyttää Ellery aidosti onnelliselta kuullessaan yleisön huutavan yhdessä: "We are so happy, happy to see. All of our children will run blind and free".
Klassikoita voisi luetella lisää, kuten hymni We Bros ja eeppinen Concrete gold, mutta myös uusi Letting go. Kappale käsittelee oikeastaan Ellery Robertsin kuollutta isoisää, mutta tänä iltana siitä tulee koskettava kunnianosoitus hiljattain edesmenneelle ystävälle Joe. Kyyneleet valuvat pitkin Elleryn poskia, eikä vain hänen, kun tunnepitoinen laulu lähestyy loppuaan.
Viimeisenä encore-numeroina kuullaan Heavy pop (jolla yhtye myös kuvaa musiikkityyliään), ja se kiteyttää kaiken hyvän yhtyeen musiikissa. Kappale alkaa hiipien ja tummasävyisesti, mutta räjähtää myöhemmin hauraan lauluun ja dramaattisiin kitaroihin, jotka koskettavat sekä kehoa että sielua.
Yksi bändin myyntipisteessä olevista t-paidoista kantaa tekstiä "CHOOSE LYF", ja näinä levottomina aikoina, jolloin riidellään, polarisoidutaan ja vedetään punaisia viivoja, valinta on helppo. Valitse elämä, rakkaus ja välittäminen – muuta ei tarvita parempaan maailmaan.
