The Sisters of Mercy: Enimmäkseen murinaa ja muminaa savuverhojen takana

16 november 2026
Fållan, Stockholm
4.0/5

Synkän rockin yhtye, jonka karismaattinen ja ainoa alkuperäisjäsen Andrew Eldritch on keulahahmona, kuuluu niihin bändeihin, jotka olen nähnyt livenä useimmin; maanantain konsertin myötä lähestyn jo kaksinumeroista määrää.

Eldritch on myös, yhdessä Bob Dylanin (jonka olen varmasti nähnyt 15 kertaa) kanssa, niitä kahta artistia, joiden jokaisen konsertin jälkeen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ajattelen: "Tämä ei ollut kummoinen. Häntä tuskin edes näkee ja voiko hän enää laulaakaan kunnolla. Nyt riittää, ei enää uudestaan."

Mutta siitä huolimatta olen paikalla lähes joka kerta, kun he ilmestyvät Ruotsin leveyspiireille. Jonkinlaista masokismia on kenties mukana tässä.

Mutta ehdottomasti mukana on vahva annos nostalgiaa. Aloin kuunnella sekä Sistersiä että Dylania 18-vuotiaana, ja olen osittain ikuisesti musiikin muovaama. Kun näin Sisters ensimmäistä kertaa Berliinissä 90-luvun alussa, se oli yksi vaikuttavimmista kokemuksista ikinä.

Joten kun Eldritch & co astuvat lavalle pakollisen savupilven keskeltä, tunnen tutun jännityksen kehossa päästessäni kuulemaan ne klassiset kappaleet kolmelta albumilta, jotka julkaistiin vuosina 1985–1991.

Mutta minun olisi pitänyt tietää paremmin. Yli puolet illan kappaleista on tuotettu myöhemmin ja niitä ei ole vieläkään julkaistu kaupallisesti, ei edes demoina tai live-versioina. Eldritch vaikuttaa kantavan armotonta vihaa musiikkialaa kohtaan yleisesti ja levy-yhtiöitä kohtaan erityisesti, joten uutta levyä tuskin nähdään.

Mikä on harmi, sillä jotkut kappaleista ovat ihan kelvollisia. Esimerkiksi tänä iltana sekä Crash and burn että Arms toimivat kohtalaisen hyvin, Vision Thing -kokoonpanon hengessä vuodelta 1991. Mutta muut "uudet" kappaleet ovat anonyymejä ja kuulostavat

samankaltaisilta, ohuiden ja yksitoikkoisten rytmien säestämänä rumpukone Doktor Avalanchen johdolla, ja kahden kitaristin kelvollisten hard rock -riffien tukemana.

No, entä ne vanhat helmet, mietitte varmaan. No, eivät nekään erityisen hauskoja ole. Toki saan kylmiä väreitä, kun Alice-biisin intro käynnistyy, samoin kuin Sisterhood-sivuprojektin Giving Groundin synasävelistä. Mutta muut kappaleet sulautuvat yhteen monotoniseksi metallimyllytykseksi. Että soittavat Ribbonsin, Dr Jeepin ja Marianin, sen kuulee oikeastaan vasta kertosäkeessä.

Lisäksi Eldritchiltä katoaa äänen syvyys ja voima minuutti minuutilta. Hänen aiemmin niin mahtava baritoni kestää vain viiden-kuuden ensimmäisen kappaleen ajan, sitten se on enimmäkseen murinaa ja muminaa lähes parodisten savumassojen takana.

Eldritchiä itseään tämä ei näyttäisi juuri haittaavan. Hän tallustelee edestakaisin lavalla, pysähtyy välillä polvistuakseen ja kumartuakseen, samalla kun viittilöi ja vääntelee sormiaan kuin Thåström. Useamman kerran ajattelenkin, että Eldritchin hämähäkkimäinen hahmo muistuttaa Gollumia, ja illuusiosta viileästä rocktähdestä lohkeaa pala kerrallaan konsertin jatkuessa.

Bändi päättää keikan itsestään selvillä hiteillä Lucretia My Reflection ja This Corrosion, ja se on kaiken kaikkiaan varsin maksimoinen finaali. Samalla mieleni palaa erääseen kommenttiin vanhassa Reddit-ketjussa, jossa joku kirjoitti että Sistersia nykyään katsoessa on kuin löytäisi lapsuuden pehmoeläimen, joka on lojunut vintin laatikossa 20 vuotta.

Se herättää kauniita muistoja, mutta on myös vanha, pölyinen ja tuoksuu hieman oudolta, ja pelottaa että se murenee käsiin. Jotkin asiat on ehkä parasta jättää vain muistoiksi. Ehkä olen vihdoin oppinut sen tällä kertaa.

Jaa:
Arvostele tämä arvostelu:

Kommentit (0)

Jätä kommentti

Lähettämällä kommentin annat suostumuksesi siihen, että tallennamme antamasi tiedot, mukaan lukien sähköpostiosoitteen, jos annat sen, kommenttien näyttämistä, moderointia ja hallintaa varten tietosuojakäytäntömme mukaisesti.