The Curella ei ole kiire.
Kun Robert Smith ja muu yhtye astuvat Flamingo-lavalle, tuntuu melkein siltä, että he ovat jo päättäneet antaa illan kestää juuri niin pitkään kuin se tarvitsee. ”Alone” avaa konsertin introlla, joka venyy niin pitkälle, että ehtii miettiä, ilmestyykö itse laulu lainkaan. Lopulta se tulee – ja silloin The Cure kuulostaa juuri niin suurelta ja itsestään selvältä kuin toivoikin.
Se on erikoinen kontrasti moneen muuhun Way Out Westissä. Täällä ei yritetä voittaa yleisöä kolmessa minuutissa, ei tehdä suuria eleitä eikä tunnu olevan kiire. Robert Smith kuljeskelee lavalla ja antaa laulujen tehdä työn puolestaan.
Ja yleisö on mukana alusta asti.
Väripallo pomppii ihmisten keskellä lavan edessä ja ”Pictures of You” -kappaleen aikana muutama henkilö yrittää kiivetä puuhun paremman näkyvyyden saadakseen. Se yritys jää lyhyeksi. Järjestyksenvalvojat ehtivät nopeasti paikalle ja saavat heidät alas.
”Pictures of You” on myös ensimmäinen varsinainen muistutus siitä, kuinka uskomattoman vahva The Curen hittikatalogi oikeastaan on. Se leijuva kitara, Smithin ääni ja melodia, joka voisi jatkua loputtomiin muuttumatta koskaan tylsäksi. Tässä kohtaa bändin hidas tahti istuu täydellisesti.
Kun ”High” tulee kolmantena kappaleena, tunnelma kevenee hieman, ennen kuin ”Lovesong” iskee kahta kovemmin. Eturivissä seisoo useita aikuisia, jotka itkevät avoimesti. Se kertoo paljon The Curen omituisesta positiosta vuonna 2026. Monet laulut ovat vanhempia kuin suuri osa festivaaliyleisöstä, mutta niiden tunne ei ole vanhentunut päivääkään.
Sitten tulee ”Burn”.
Robert Smith ottaa esiin huilun – lopputulos ei ehkä ole illan tyylikkäin hetki. Se kuulostaa suunnilleen siltä kuin olisin unohtanut astmalääkkeeni ja yrittäisin juosta raitiovaunuun. Silti on vaikea olla arvostamatta, että yksi maailman suurimmista gootti-ikoneista seisoo festarilavalla ja soittaa täysin häpeilemättä.
”Fascination Street” vakuuttaa paljon enemmän. Basso jyrisee, lava täyttyy väriloisteesta ja konsertti saa äkkiä tummemman, hypnoottisemman vauhdin. Tässä tulee yksi illan ensimmäisistä todellisista huippuhetkistä.
Suurin piirtein samaan aikaan alkaa tihkuttaa Slottsskogenin yllä. Osa yleisöstä päättää heti lähteä, mikä tuntuu hieman hätiköidyltä ratkaisulta. Sade häviää melkein yhtä nopeasti kuin tuli.
”A Night Like This”, ”Secrets” ja ”Push” jälkeen konsertti alkaa siirtyä setin siihen osaan, jossa hitit seuraavat toisiaan tiheämmässä tahdissa. ”In Between Days” saa jatkoa ”Just Like Heaven” -kappaleesta, ja äkkiä tuntuu, että koko alue herää uudelleen eloon. Jälkimmäinen on edelleen lähes täydellistä popmusiikkia: suoraa, melankolista ja euforista yhtä aikaa.
Sitten tulee selvästi synkempi sarja.
”Play for Today” johtaa ”A Forest”iin, ja tässä The Cure on parhaimmillaan. Basso jyrisee, kitarat rakentavat melkein klaustrofobisen tunnelman ja bändi näyttää, miksi se pystyy yhä saamaan valtavan festivaalialueen tuntumaan hämmästyttävän intiimiltä.
Vielä vahvempaa on ”From the Edge of the Deep Green Sea”. Se ei ehkä ole tunnetuimmasta päästä, mutta siitä kasvaa illan suurin hetki. Se paisuu ja paisuu, kunnes koko yhtye kuulostaa siltä kuin se olisi hajoamassa lavalla – parhaalla mahdollisella tavalla.
”One Hundred Years” jatkaa samalla synkkyydellä, ennen kuin pääsetti päättyy ”Endsong”iin. Tässä vaiheessa konsertti on ollut pitkä, ajoittain jopa uhmakkaan hidas, mutta täynnä hetkiä, jotka muistuttavat, miksi The Cure pystyy yhä kantamaan näin isoa lavaa – käytännössä vain soittamalla.
Encore on sitten jotain aivan muuta.
”Lullaby” ja ”The Walk” avaavat, ennen kuin ”The Lovecats” saa yleisön jälleen pomppimaan. Kun ”Friday I’m in Love” käynnistyy, ei edellisten minuuttien raskasta melankoliaa ole juuri lainkaan jäljellä. Koko Flamingo muuttuu yhteislauluksi.
On lähes hullunkurisen helppoa, miten The Cure pystyy vaihtamaan synkkyydestä puhtaaseen poppiin.
Loppua kohden kuullaan myös ”Close to Me”, ”Why Can’t I Be You?” ja viimeisenä ”Boys Don’t Cry”. Kappalevalikoimasta on vaikea valittaa, vaikka encore-osuus tuntuu välillä enemmän tehokkaalta yleisösuosikkien läpikäynniltä kuin koko konsertin fokusoituneimmalta osalta.
Parasta The Curessa on myös se, mikä joskus muodostuu sen heikkoudeksi. He kuulostavat uskomattoman hyvältä, mutta ovat niin varmoja omasta vauhdistaan, että osa kohdista menee jo rutiinilla. Robert Smithin ei tarvitse riehua eikä huutaa yleisön huomiota. Hän tietää jo, että kappaleet kuten ”A Forest”, ”Pictures of You”, ”Just Like Heaven” ja ”Lovesong” toimivat.
Ja ennen kaikkea ääni toimii.
On melkein häiritsevää, miten vähän se on muuttunut. Kun Smith laulaa, The Curen nykyhetken ja menneisyyden välinen etäisyys tuntuu yllättävän pieneltä. Sama surumielinen sävy leijuu kitaroiden yllä – yhtä itsestään selvästi kuin vanhoilla levyilläkin.
The Cure tuntuu siksi sekä vanhalta että oudon ajattomalta yhtä aikaa. Tämä ei ole festivaalin räjähtävin eikä ehdottomasti nopein konsertti.
Mutta ”A Forest”-, ”From the Edge of the Deep Green Sea”- ja ”Just Like Heaven” -kappaleiden aikana sillä ei ole kovin paljon väliä.
Silloin The Cure kuulostaa yhä yhdeltä maailman parhaista yhtyeistä tekemään surusta jotakin, jossa haluaa viipyä.