Stratovarius Skogsröjet 2025: Ammattimaista mutta ennalta-arvattavaa

Stratovarius nousee Skogsröjetin lavalle vuonna 2025 selkeällä päämäärällä ja vankalla kokemuksella. Koko heidän olemuksensa huokuu ylpeyttä meloodisen power metalin suurina vaikuttajina, ja tämä kokemus säteilee heti ensimmäisistä soinnuista lähtien. Yleisölle on alusta asti selvää, että nyt tarjotaan juuri sitä, mitä odotetaan – ja korkealla ammattitaidolla.

Konsertti lähtee liikkeelle vauhdikkaasti. Rytmi on ripeää, melodiat purevat ja Stratovariuksen tunnusomainen soundi täyttää alueen: sähkökitaroiden nopeat riffit, tuplabasarin jyskettä sekä sinfoniset, laajat koskettimet. Timo Kotipelto, yhtyeen pitkäaikainen laulaja, osoittaa laulunsa olevan yhä varmalla tasolla – vaikka äänen raakuus onkin vuosien varrella hieman pehmennyt, löytyy still vakaata läsnäoloa ja kokeneen solistin varmuutta. Hän osaa ottaa yleisönsä, vaikkei heittäydy yllätyksellisiin spiikkeihin.

Muu yhtye kulkee saumattomasti mukana. Kosketinsoittaja Jens Johansson tarjoilee nopeita juoksutuksiaan, ja kitaristi Matias Kupiainen kantaa vastuunsa vakuuttavasti. Rytmiosasto, basisti Lauri Porra ja rumpali Rolf Pilve, pitää kokonaisuuden yhtenäisenä ja määrätietoisena. Jokainen sävel soi tarkasti – joskus jopa kliinisellä tarkkuudella.

Juuri tämä huippuunsa hiottu teknisyys on sekä vahvuus että heikkous. Settilistalta löytyy tuttuja hittejä, mutta soitto jättää varsin vähän tilaa improvisaatiolle tai hetkelliselle irtiotolle. Kaikki toimii – mutta kokonaisuus muuttuu välillä turhankin turvalliseksi ja ennustettavaksi.

Yleisö nauttii, laulaa mukana ja osoittaa suosiotaan, mutta kaikkein suurin hurmio – se spontaani sähköistys, joka nostaa konsertin unohtumattomaksi elämykseksi – jää puuttumaan. Ilmassa leijuu enemmänkin vastavuoroinen kunnioitus: bändi tarjoaa laadukkaasti sitä, mitä fanit haluavat, ja yleisö kiittää.

Lopulta Stratovarius vetää yhtenäisen, jämäkän ja vakuuttavan keikan, joka varmasti tyydyttää uskolliset kannattajat. He kuitenkin pelaavat hieman turhan varman päälle, mikä tekee konsertista asiallisesti hienon, mutta ei välttämättä ikimuistoisen.