TROSA. On erityisen hienoa nähdä yhtye kuten Self Deception esiintymässä Trosa Galejetin lavalla. Festivaalista on tullut pidetty osa Sörmlannin kesää, mutta että järjestäjät uskaltavat panostaa myös raskaampaan musiikkiin tuomalla yhden Ruotsin kuumimmista moderneista rockyhtyeistä idylliseen Trosaan, osoittaa rohkeutta. Yleisölle se tarkoittaa mahdollisuutta kokea yhtye, joka olisi yhtä hyvin voinut vetää keikan paljon suuremmilla festivaalilavoilla.
Self Deception on lyhyessä ajassa vakiinnuttanut asemansa yhtenä Ruotsin mielenkiintoisimmista moderneista rockyhtyeistä. Tukholmalaisbändi on yhdistänyt vaihtoehtorockia ja modernia metallia ja valloittanut suosiota jo laajasti Ruotsin rajojen ulkopuolella. Aiemmin tänä vuonna he julkaisivat albumin One of Us Napalm Recordsin kautta, ja kansainvälinen menestys jatkuu.
Kesän Sweden Rock Festival -keikan jälkeen, jossa yleisö tarjosi massiivisen wall of deathin, vuorossa on nyt huomattavasti intiimimpi tunnelma. Lavalle kokoontuu noin sata ihmistä, joista vain parikymmentä seisoo aivan eturivissä. Yhtyeelle, joka on tottunut paljon intensiivisempään yleisöön, tunnelma tuntuu poikkeuksellisen harvalukuiselta – mutta Self Deception ei soita hetkeäkään kuin sadalle. He soittavat kuin koko alue olisi täynnä.
Kun One of Us starttaa, soundi on välittömästi kohdallaan. Ronny Westphalin kitarassa on juuri oikea raskaus, Erik Ingels Grahamin rummut kuljettavat kappaletta eteenpäin ja Patrik Carlberg Hallgrenin basso antaa kunnolla pohjaa äänimaisemalle, samalla kun Andreas Clarkin laulu soi kristallin kirkkaana miksauksessa. Tämä on niitä keikkoja, joissa miksaaja tekee niin hyvää työtä, että sitä tuskin huomaa – koska kaikki toimii niin hyvin.
Valojen suhteen ei valitettavasti voi sanoa samaa. Lähes koko keikan ajan vahvat takavalot paistavat suoraan yleisöön. Tuloksena on jatkuva vastavalo, jossa bändin jäsenet toistuvasti muuttuvat silueteiksi. Yleisölle on ajoittain vaikeaa nähdä ilmeitä lavalla ja kuvaajille keikan seuraaminen on painajaismaista. Näin energinen bändi ansaitsisi paljon paremman valaistuksen.
Tuotanto on muuten korkeatasoinen. Heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien lavan reunalta nousee liekkejä, jotka toistuvat konsertin ajan. Puolivälissä konserttia konfettitykit räjähtävät yleisön ylle. Self Deception ei pienennä show'taan vaikka yleisöä olisi vähemmän – Trosa saa tuotannon, joka olisi sopinut hyvin paljon suuremmallekin festivaalille.
Patrik Carlberg Hallgren erottuu illan aikana edukseen. Basistilla on jotakin vilkkuvaa suussaan, joka saa hänen hymynsä näyttämään lähes neonväriseltä hänen liikkuessaan lavalla. Useaan otteeseen hän ottaa esiin vesipyssyn ja ampuu kohti yleisöä. On vaikea nähdä osuiko vesi kehenkään suuren etäisyyden vuoksi, mutta yritys on arvostettava ja osoittaa, että huumoria löytyy raskaiden riffienkin keskeltä.
Settilista sisältää hyvin tasapainoisen sekoituksen uutta ja vanhaa materiaalia. One of Us, Time's Up, Blood & Scars, The Scandinavian Dream, Matthew McConaughey, Goddamn Me, Hell and Back, Don't Belong, The Wedding, Smoke You Out, Break!, Psycho ja lopuksi Fight Fire With Gasoline ylläpitävät tempon alusta loppuun asti.
Myös hauska yksityiskohta nähdään konsertin aikana, kun Scarletin jäsenet, jotka esiintyivät aiemmin illalla, ilmestyvät yleisön joukkoon katsomaan keikkaa. Heidän vierailunsa jää lyhyeksi – noin yhden kappaleen ajan – eivätkä kaikki yleisössä varmasti edes huomaa tätä pientä yksityiskohtaa.
Loppupuolella entistä useampi löytää tiensä telttaan. Yleisö kasvaa hieman, mutta se on yhä harvalukuinen ja ennen kaikkea muutos tulee liian myöhään. Ne, jotka saapuvat nyt, ovat jo missanneet suuren osan keikasta, joka olisi ehdottomasti ansainnut enemmän katsojia alusta lähtien.
Ennen viimeistä kappaletta Carlberg Hallgren astuu koko matkan yleisön joukkoon. Hän jättää lavan ja kiertää yleisön seassa soittaen samalla edelleen. Se on illan vahvimpia hetkiä ja tuo hetkeksi lähemmäs toisiaan lavan ja muuten harvalukuisen yleisön.
Ennen päättävää Fight Fire With Gasoline -kappaletta Andreas Clark yrittää saada aikaan klassisen festivaalifinaalin. Hän pyytää yleisöä laskeutumaan kyykkyyn, jonka jälkeen kaikkien pitäisi hypätä ylös yhtä aikaa kappaleen räjähtäessä käyntiin. Ne, jotka seisovat edessä, lähtevät mukaan, mutta harva yleisö ei saa aikaan sitä suurta räjähdystä, jota bändi todennäköisesti toivoi.
Bändi ei silti säästele paukkuja. Viimeisen kappaleen aikana konfettitykit palaavat ja liekit seuraavat toinen toistaan kiivaalla tempolla. Tulta, konfettia ja täysi vauhti koko matkan maaliin – finaali, joka olisi sopinut paljon suuremmalle festivaalilavalle.
Kun viimeiset sävelet ovat soineet, ilta ei ole vielä ohi. Yhtyeen jäsenet menevät lavan reunalle ja jakavat plektraa ja rumpukapuloita uskollisille faneille, jotka ovat seisoneet eturivissä koko keikan ajan. Tämä muodostaa hienon ja henkilökohtaisen kiitoksen ennen kuin Self Deception poistuu lavalta.
Self Deception osoittaa jälleen kerran, miksi he jatkavat menestystään Ruotsin rockkentällä. Musiikillisesti tämä on keikka, joka on korkealaatuinen ensimmäisestä viimeiseen säveleen. Soundi on lähes täydellinen, lava-show tarjoaa tulta, konfettia, vesipyssyjä ja bändin, joka todella antaa kaikkensa esiintyessään.
Kokonaisvaikutelmaa hillitsee lähinnä sellaiset asiat, joihin bändi tuskin itse voi vaikuttaa – harvalukuinen yleisö ja valaistus, joka usein vie enemmän pois show’sta kuin nostaa sitä. Se laskee hieman arvosanaa, mikä tuntuu lähes epäreilulta bändiä kohtaan, koska heidän oma suorituksensa oli loistava oikeastaan kaikilla osa-alueilla. Self Deception hoiti oman osuutensa illasta – ja teki sen pirun hyvin.
