DJ Snake ei ole mikään pieni nimi elektronisen tanssimusiikin kentällä. Tämän artistinimen takana on ranskalainen tuottaja William Grigahcine, joka viimeisen vuosikymmenen aikana on ollut mukana luomassa joitakin valtavia hittejä. ”Turn Down for What” yhdessä Lil Jonin kanssa, ”Let Me Love You” Justin Bieberin, ”Taki Taki” Selena Gomezin, Ozunan ja Cardi B:n kera sekä ”Middle” Bipolar Sunshinen kanssa ovat muutamia näistä. Lisäksi Major Lazerin ”Lean On” MØ:n kanssa, jonka tuotantoon DJ Snake myös osallistui, eikä hänen kykyään tehdä musiikkia jättimäiselle yleisölle voi kiistää.
Eli DJ Snaken tuottajana minulla ei ole suurempaa ongelmaa.
En vain täysin ymmärrä DJ:tä suuren festivaalilavan kontekstissa.
Alusta alkaen Bonfire Festivalilla lavalla on täyden mittakaavan spektaakkeli. Basso jylisee, valot vilkkuvat ja tulta on koko ajan. Niin paljon tulta, että pyrotekniikka tuntuu hetken kuluttua melkein yhdeltä lavan esiintyjistä.
Kaiken keskellä DJ Snake seisoo valtavan kahden kerroksen telineen takana. Ongelma meille eturivissä on, että hän on niin korkealla ja kaukana miksipöytänsä takana, että häntä ei juuri näy.
Näemme kädet.
Kaksi viuhtovaa kättä reunan yläpuolella.
Harvoin hän astuu vieläkin korkeammalle ja on oikeasti yleisön nähtävissä, mutta suurimman osan ajasta visuaalinen kontakti illan pääesiintyjään rajoittuu pariin ilmaantuvaan ja katoavaan käsivarteen ja käteen.
Tämä ei erityisesti lisää skepsistäni DJ:hin suurilla festivaalilavoilla.
Omasta paikastani on lisäksi hankala nähdä, mitä DJ Snake todella tekee laitteistolla siellä takana. Joku nappulan painallus saattaa mennä ohitseni, mutta ennen kaikkea näkyvät kädet ilmassa. Sen sijaan mikrofoni on aktiivisesti käytössä.
”Bonfire!”
”One, two, three!”
”Come on!”
”Hands up!”
Ja kädet nousevat ylös.
Heti sen jälkeen pyrotekniikka iskee taas.
Jonkin ajan päästä dramatiikan kaari alkaa selvitä. DJ Snake huutaa jotain, yleisö vastaa, musiikki rakentuu, kädet nousevat ilmaan ja sitten seuraa bassodrop vieläkin suuremmalla tulella tehostettuna.
Yhdessä kohtaa meidän tulee huutaa ”hi!” takaisin. DJ Snake huutaa, yleisö vastaa. Ja uudestaan. Ja taas. Loputtomalta tuntuvaan silmukkaan.
Ja yleisö rakastaa sitä.
Se täytyy todella korostaa, sillä katsoessa ympärilleen on vaikea väittää, että DJ Snake epäonnistuisi tehtävässään. Etenkin nuorempi yleisö hyppii, tanssii ja seuraa jokaisen lavalta tulevan ohjeen mukisematta.
Itse alan sitä vastoin tuntea itseni noin 137-vuotiaaksi.
Musiikillisesti tunnistan useita biisejä ja melodioita setin aikana, mutta usein eri muodoissa kuin olen tottunut. Seassa on omia tuotantoja, muiden musiikkia, remiksejä, editointeja ja mashupeja. DJ-kulttuuria rakastaville tämä on varmasti osa viehätystä – tutut kappaleet revitään osiin ja rakennetaan uudelle tavalla iltaa varten.
Minulle se vain lisää yökerhotunnelmaa.
Samalla tajuan kuulostavani vanhalta valittajalta, mutta joskus tuntuu vähän kuin itse tekisin mixin Slipknotin biiseistä, nousisin suuren miksipöydän taakse, painaisin playta ja heiluttelisin käsiäni, kun ”Duality” pauhaa kaiuttimista.
Erona on toki se, ettei kukaan maksaisi nähdäkseen minun tekevän sen.
Ja ollakseni reilu DJ Snakelle vertaus on tietenkin kärjistetty. DJ-kulttuuri on paljoa muutakin kuin pelkkää play-näppäimen painoa, eikä kukaan voi kiistää hänen saavutuksiaan tuottajana. Hän on tehnyt musiikkia, jota on soitettu miljardeja kertoja ja tietää selvästi tarkalleen, kuinka elektronista musiikkia rakennetaan valtavalle yleisölle.
En vain ymmärrä itse liveformaattia.
Sillä kun artisti esiintyy festivaalin suurimmalla lavalla, haluan tuntea, että minun täytyy olla juuri siellä näkemässä sen tapahtuvan. Ja kun henkilö, jota pitäisi katsoa, viettää suurimman osan ajasta piilossa kahden kerroksen korkuisen rakenteen takana, tunne käy vieläkin harvinaisemmaksi.
Muusikko? Kyllä, DJ Snaken ansioluettelo tuottajana puhuu puolestaan.
Liveartisti? Siinä olen paljon epäileväisempi.
Täällä tunnelma on hetkinä enimmäkseen kuin olisi jättimäisellä yökerholla, joka on siirretty festivaalialueelle ja saanut rajattomalta tuntuvan budjetin tulelle ja pyroefekteille.
Lähden lopulta pois.
En siksi, että keikka olisi epäonnistunut. Päinvastoin, ihmiset lavan edessä näyttävät pitävän todella hauskaa. Lähden, sillä tajuan, ettei tämä vain ole minua varten.
DJ klubilla? Ehdottomasti. Joka päivä viikossa.
DJ Snake tuottajana? Ei vastalauseita.
Mutta DJ suuren lavan pääesiintyjänä festarilla kuten Bonfire?
No jaa.
Saa kutsua minua vanhaksi marisijaksi. Saa pitää minua vanhanaikaisena. Siedän molemmat.
Ja kun taas yksi bassodrop jylisee takanani poistuessani lavan ääreltä, on vain hyväksyttävä uusi elämäni vanhana valittajana.
