Biohazard tekee Gröna Lundista valtavan moshpitin

1990-luvun alussa kotonani pyöri kaksi albumia useammin kuin mikään muu – Lights... Camera... Revolution! Suicidal Tendenciesiltä ja Urban Discipline Biohazardilta. Kaksi levyä, jotka muovasivat musiikkimakuni ja joilla on edelleen itsestään selvä paikka levyhyllyssäni.

Vuonna 1993 pääsin vihdoin näkemään Suicidal Tendenciesin, kun he esiintyivät Metallican lämmittelijänä Stockholm Stadionilla. Biohazard taas jäi aina näkemättä. Kiertueet jäivät väliin, tilaisuudet menivät ohi ja vuodet kuluivat. Kun he nyt, yli 35 vuotta myöhemmin, nousevat Gröna Lundin suurelle lavalle, kyseessä ei ole vain yksi konsertti lisää – tämä on kohtaaminen, jota olen odottanut suurimman osan elämästäni.

Vuonna 1987 Brooklynissa perustettu Biohazard on ollut yksi hardcore- ja crossover-genren vaikutusvaltaisimmista bändeistä. Albumit kuten Urban Discipline, State of the World Address ja Mata Leão loivat yhtyeen oman ilmaisun, jossa hardcore, thrash metal, rap ja groove kohtasivat kauan ennen kuin genresekoitukset olivat arkipäivää. Nyt alkuperäiskokoonpano – Billy Graziadei, Evan Seinfeld, Bobby Hambel ja Danny Schuler – on jälleen yhdessä, ja yhteishenki näkyy heti: kemia on edelleen tallella.

Jo ennen kuin bändi ilmestyy lavalle, yleisö hullaantuu kaiuttimien täyttyessä "Gonna Fly Now" -klassikkotunnuksella Rocky-elokuvasta. Täydellinen ja nerokas intro brooklynilaiselle yhtyeelle, jonka musiikissa on aina ollut kyse taistelusta, yhteisöllisyydestä ja ylös nousemisesta.

Kun kappale hiljenee, he eivät mene suoraan soittimilleen. Sen sijaan kaikki kävelevät mellakka-aidan luo, kättelevät faneja ja kiittävät yleisöä paikalle saapumisesta. Yksinkertainen ele, joka osoittaa, ettei Biohazard ole koskaan rakentanut muuria lavan ja yleisön väliin. Tästä puuttuvat rocktähden elkeet – lavalla seisoo neljä muusikkoa, jotka vilpittömästi nauttivat jälleen yhdessä soittamisesta.

Keskellä kaikkea Bobby Hambel huomaa nuoren pojan eturivissä.

– How old are you?

– Thirteen.

Bobby hymyilee leveästi ja vastaa:

– You are the future!

Lyhyt hetki, mutta kertoo paljon bändistä. Kovan pinnan alla on edelleen se sama yhteisöllisyys, jolle hardcore on aina rakentunut. Lisäksi tämä 13-vuotias suosikki näkyy myös arvion lopussa olevassa kuvassa (oikealla) – hetki, joka tiivistää sen tunteen, jonka Biohazard onnistui luomaan jo ennen ensimmäistäkään kappaletta.

Ja sitten Gröna Lund räjähtää.

Illan aloittaa "Urban Discipline" ja se riittää määrittämään illan tunnelman. Yleisö vastaa nostaen nyrkit ilmaan, korviahuumaavalla yhteislaululla ja moshpitillä, joka avautuu lavan edessä miltei välittömästi.

Suurimman vaikutuksen tekee se, ettei pit koskaan katoa täysin koko illan aikana.

Ensimmäisestä kappaleesta viimeiseen sama moshpit elää omaa elämäänsä. Se keinuu edestakaisin, joskus suurempana, joskus pienempänä – mutta energia ei koskaan laannu. Lavan edessä vallitsee jatkuva järjestäytynyt kaaos, kun muu yleisö laulaa kertosäkeitä ja hakkaa nyrkkejä ilmaan.

Lavalla energia on vähintään yhtä korkealla.

Billy Graziadei ja Evan Seinfeld johtavat konserttia tarttuvalla soitonilolla. He risteilevät lavalla puolelta toiselle, kiihdyttävät yleisöä ja näyttävät viihtyvän lavalla yhtä paljon kuin fanit mellakka-aidan takana. Bobby Hambel tarjoilee riffit samalla ylpeydellä kuin aikoinaan, ja Danny Schulerin rumpalointi pitää homman koossa väsymättömällä voimalla.

Vaikuttavinta ei kuitenkaan ole bändin tiukkuus, vaan heidän loputon energiansa. Tunnin aikana he ovat lähes koko ajan liikkeessä: juoksevat, hyppivät, heittävät niskaa ja yllyttävät yleisöä alusta loppuun asti.

Uskon, että he ehtivät tunnin aikana hypätä useammin kuin minä koko elämässäni.

"Shades of Grey" ja "Wrong Side of the Tracks" seuraavat nopeasti, ja tahti vain kiihtyy. Biohazard ei soita kuin vanhoihin meriitteihin nojaava paluubändi – päinvastoin, he vaikuttavat nälkäisemmiltä kuin monet puolet nuoremmat yhtyeet.

Sitten koetaan illan sykähdyttävin hetki.

Yhtäkkiä Billy Graziadei astelee suoraan yleisön harteille. Kitara olalla hän jatkaa soittoa kuin se olisi maailman luontevin asia. Yleisö kantaa häntä ihmismeren läpi, hän pitää tasapainonsa eikä jätä ainuttakaan nuottia väliin. Samaan aikaan muu bändi hakkaa soittoa taukoamatta lavalta käsin.

Tällaista hetkeä ei voi suunnitella. Se vain tapahtuu – ja kun se tapahtuu, se tuntuu täydellisen luontevalta. Etäisyys bändin ja yleisön välillä haihtuu, aivan kuten Biohazardille on aina ollut ominaista.

Billy Graziadein kierros yleisön yllä jää kauaksi illan ainoasta huipusta. Biohazard puskee täysillä läpi koko keikan, ja pit, joka aukesi jo ensimmäisten biisien aikana, ei hiivu hetkeksikään. Siitä tulee yhtä olennaisen osa konserttia kuin bändistä itsestään, elävänä alusta loppuun.

Yhteispeli Billy Graziadein ja Evan Seinfeldin välillä varmistaa, ettei esityksen tempo koskaan laske. He vuorottelevat johtamista, kiihdyttävät toinen toistaan ja yleisöä samalla intensiteetillä, ja liikkuvat lakkamatta lavalla. Vaikka he ovat soittaneet yhdessä vuosikymmeniä, kaikki tuntuu yhä spontaaneilta – kuin neljä vanhaa ystävää, jotka todella rakastavat olla lavalla yhdessä.

Keskellä keikkaa Billy kehottaa yleisöä ottamaan puhelimet esiin.

"Light them up like fucking stars!"

Sadat valot syttyvät lavan edessä. Vaalea kesäilta ei tee tehosta täysin yhtä voimakasta kuin pimeän tullen, mutta yleisö tarttuu mukaan ja osoittaa jälleen bändin ja fanien välisen vahvan yhteyden.

Hieman myöhemmin Evan Seinfeld katsoo väkijoukkoon ja esittää yksinkertaisen kysymyksen:

"How many have seen Biohazard before?"

Suurin osa yleisöstä nostaa kätensä ylös.

Se kertoo paljon siitä, ketkä seisovat lavan edessä tänä iltana. Monet ovat seuranneet Biohazardia 1990-luvulta saakka ja osaavat jokaisen rivin ulkoa. Monelle kyseessä ei ole vain bändin näkeminen – se on nuoruuden tärkeiden hetkien uudelleen eläminen.

Kun "Punishment" pärähtää käyntiin, yhteislaulu räjähtää. Tuhannet äänet täyttävät Gröna Lundin, välillä jopa yliäänittäen bändin. "Hold My Own" pitää intensiteetin maksimitasolla, ennen kuin "Victory" päättää keikan, jolta energia ei koskaan lopu.

Ehkä vaikuttavinta on, ettei Biohazard koskaan tunnu menneisyyteensä takertuneelta yhtyeeltä. Nostalgia on toki läsnä – alkuperäiskokoonpanon seisoessa jälleen lavalla – mutta se ei kanna konserttia. Sen tekevät soittamisen ilo, läsnäolo ja halu antaa yleisölle kaikki, aivan kuten yli 30 vuotta sitten.

Kun he poistuvat lavalta, aplodit ovat pitkät ja ansaitut.

Mutta ilta ei lopu vielä minulle.

Poistuessani törmään täysin yllättäen lapsuudenystävään, jota en ole tavannut vuosiin. Kasvoimme saman musiikin parissa, kävimme keikoilla ja jaoimme monia bändejä, jotka muovasivat meitä. Että kohtaan hänet juuri tänä iltana, heti kun olen viimein saanut nähdä Biohazardin livenä, tuntuu lähes symboliselta.

Jotenkin ympyrä sulkeutuu.

Kaikki alkoi kahdesta levystä, jotka soivat kotistereossani 1990-luvun alussa. Kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin seisoin Gröna Lundissa ja sain lopulta kokea sen bändin livenä, joka pitkään oli ollut vain levysoittimella.

Olen seurannut lukemattomia konsertteja Gröna Lundissa vuosien varrella ja luulin, ettei mikään enää ylittäisi tiettyjä keikkoja.

Mutta Biohazard onnistuu.

Toiset konsertit täyttävät odotukset – toiset ylittävät ne.

35 vuoden odotuksen jälkeen sain vihdoin nähdä Biohazardin livenä – ja he antoivat keikan, joka ei vain täyttänyt odotuksiani, vaan oli vahvin konserttikokemus, jonka olen Gröna Lundissa kokenut.

Joskus pitkä odotus on todella jokaisen vuoden arvoinen.