Minun on myönnettävä jotakin.
Kun suuntaan Avicii Arenalle tänä marraskuisena iltana, minulla ei oikeastaan ole aavistustakaan siitä, mitä minun pitäisi odottaa.
Tiedän toki, kuka Tove Lo on. Kuka ei tietäisi? Habits (Stay High), Talking Body, Cool Girl ja kaikki ne kappaleet, joita on soitettu radioissa, yökerhoissa ja tanssilattioilla ympäri maailman.
Mutta artistin kuunteleminen kuulokkeista ja saman musiikin kokeminen livenä ovat kaksi täysin eri asiaa.
Enkä taida olla täysin valmis siihen, mikä odottaa.
Olen jollain tavalla kuvitellut melko perinteisen popkonsertin. Upeat valotehosteet, hyvin tuotettua musiikkia, muutamia suuria hittejä ja yleisö, joka laulaa mukana kertosäkeissä.
Mutta saan jotain aivan muuta.
Jotain huomattavasti intensiivisempää.
Enemmän tinkimättömyyttä.
Ja ennen kaikkea paljon parempaa kuin olisin voinut kuvitella.
Sillä kun Tove Lo astuu lavalle, koko Avicii Arena muuttuu joksikin, jota voi kuvailla lähinnä valtavaksi yökerhoksi.
Basso saa koko rakennuksen värisemään, musiikki pauhaa ja tunnelma on hetkittäin niin täysin sekopäinen, että minun on melkein vaikea ymmärtää, mitä tapahtuu.
Mikä ilta.
Maailmantähti, joka kieltäytyy mukautumasta
On helppo unohtaa, kuinka pitkälle Tove Lo on tullut siitä, kun Habits (Stay High) teki hänestä kansainvälisen läpimurtotähden.
Ruotsalaisesta laulaja-lauluntekijästä miljardien striimausten maailmantähdeksi, vaikuttavaan kappalevalikoimaan ja yleisöön, joka ulottuu kauas Ruotsin rajojen ulkopuolelle.
Mutta ehkä kiinnostavinta hänessä on se, ettei hän koskaan ole oikeastaan yrittänyt sopia perinteiseen poptähden muottiin.
Siinä, missä monet artistit rakentavat uraansa täydellisen ja siloitellun imagon varaan, Tove Lo tekee päinvastoin.
Hän laulaa seksistä, huumeista, ahdistuksesta, rikkinäisistä ihmissuhteista ja itsetuhoisuudesta.
Hän provosoi.
Hän haastaa.
Ja näyttää täysin välinpitämättömältä siitä, pitääkö joku hänen tyylinsä liian rankkana.
Mutta itsevarman ja seksuaalisesti vapautuneen ulkokuoren takana on myös toinen puoli.
Haavoittuvuus, joka tuntuu välillä melkein epämukavan rehelliseltä.
Juuri tämä yhdistelmä tekee hänestä niin kiehtovan.
Uudella albumilla ESTRUS hän jatkaa samalla tinkimättömällä tiellä. Tässä sykähtelevä elektroninen pop sekoittuu tummempiin tunteisiin, haluun, epävarmuuteen ja lähes rajattomaan tarpeeseen ilmaista itseään juuri kuten haluaa.
Nyt hän on kotikentällä, valmiina tähän asti suurimpaan omaan konserttiinsa Ruotsissa.
Ja nopeasti käy selväksi, ettei hän aio pidätellä itseään.
Ensimmäisestä hetkestä lähtien areena tärisee
Illan avaa Roomie, ja odotukset alkavat kasvaa.
Mutta kun I'm the cake käynnistyy, asiat todella alkavat tapahtua.
Basso iskee.
Valot korostavat rytmejä.
Ja yhtäkkiä tuntuu, että koko Avicii Arena herää eloon.
Ihan mieletön meininki.
En tiedä, olenko koskaan kokenut popkonserttia, jossa basso tuntuu näin fyysisesti.
Se ei ole vain musiikkia kaiuttimista.
Se on jotakin, joka menee suoraan läpi kehon.
Cool Girl seuraa, ja kun My Gun alkaa, on selvää, ettei Tove Lo aio tarjota mitään varovaista iltaa.
Tämä on raskasta.
Oikein raskasta.
Elektroniset rytmit sekoittuvat rouheuteen, joka saa kappaleet tuntumaan huomattavasti aggressiivisemmilta kuin levyllä.
Ja yleisö?
Täysin mukana.
On oikeastaan vaikea ymmärtää, miten areena voi tuntua niin elävältä.
Huomaan vain seisovani ja hymyileväni.
Sillä tämä on ihan älyttömän hyvää.
Ja olemme vasta alussa.
Grapefruit – kun kaikki saa uuden merkityksen
Mutta kaiken tämän elektronisen euforian keskellä Tove Lossa on myös toinen, täysin erilainen puoli.
Se korostuu erityisesti, kun Grapefruit soi settilistassa.
Se on yksi hänen henkilökohtaisimmista kappaleistaan, jossa hän kertoo aiemmasta kamppailustaan syömishäiriöiden ja kehonkuvan kanssa.
Kertomus, joka ensisilmäyksellä tuntuu vaikealta yhdistää varmaan, seksuaalisesti vapautuneeseen artistiin lavalla.
Tässä on nainen, jolla ei tunnu olevan mitään ongelmaa näyttää kehoaan tuhansien ihmisten edessä.
Joka huokuu itsevarmuutta.
Joka uskaltaa olla rohkea.
Joka vaikuttaa täysin pelottomalta.
Mutta todellisuus ei ole aina ollut tällainen.
Muiden paikalla olleiden arvostelijoiden mukaan Tove Lo kertoo kappaleen yhteydessä entisestä kamppailustaan kehonkuvansa kanssa, ja kuinka mahdollisuus seistä nykyään melkein alasti tuhansien ihmisten edessä tuntuu henkilökohtaiselta voitolta.
Se saa minutkin pohtimaan.
Kuinka usein tuomitsemme ihmisiä ulkokuoren perusteella?
Kuinka usein oletamme, että itsevarmalta vaikuttava ihminen myös tuntee olonsa varmaksi?
Että se, joka uskaltaa näyttää kehonsa, automaattisesti viihtyy siinä?
Eihän se tietenkään ole aina niin yksinkertaista.
Ehkä juuri siksi Grapefruit on niin tärkeä kappale.
Se muistuttaa, että myös ehdottoman varmat ihmiset voivat kantaa mukanaan epävarmuuden, itseinhon ja kivun historiaa.
Se on aika vahvaa.
Myös Tove Lon provosoiva lavaesiintyminen saa uuden valon.
Ehkä kyse ei ole aina vain ulkopuolisen maailman haastamisesta.
Ehkä kyse on yhtä paljon omien vanhojen pelkojen haastamisesta.
Ottaa takaisin kontrolli.
Omasta kehostaan.
Elämästään.
Itestään.
Hittikimara, joka muuttaa areenan tanssilattian kaltaiseksi
Jos Grapefruit antaa tilaa mietiskelylle, nostaa Tove Lo pian temmon uudelleen ylös.
Ja miten hän sen tekeekään.
Idiot ja DNH vievät konserttia eteenpäin ennen kuin Talking Body saa tutut melodiat täyttämään areenan.
Tässä kohtaa ymmärtää todella, miten uskomattoman tuhdin kappalevalikoiman hän on kerännyt.
Kappaleet seuraavat toisiaan armottomalla tahdilla.
Talking Body.
Disco Tits.
Bitches.
Lady Wood.
On kuin joku olisi päättänyt poimia esiin parhaan palan kokonaisesta vuosikymmenestä elektronista poppia – ja vielä lisännyt volyymia muutaman pykälän.
Ja kaiken keskellä seisoo Tove Lo.
Täysin luonnollisena.
Hänessä on jotakin vapauttavaa lavalla.
Hän ei yritä olla siveä.
Hän ei yritä olla siloiteltu.
Ja hän ei todellakaan vaikuta kiinnostuneelta siitä, mitä joku ajattelee siitä, miten naispopartistin pitäisi toimia.
Hän tekee juuri niin kuin haluaa.
Ja yleisö rakastaa sitä.
Kun 2 Die 4 alkaa, klubitunnelma on lähes täydellinen.
Pulssoivat rytmit täyttävät areenan ja on lähes mahdotonta pysyä paikallaan.
Tämä on musiikkia, joka on tehty liikuttamaan ihmisiä.
Ja tänä iltana se toimii juuri niin kuin pitääkin.
Ajattelen viimeistä konserttiani täällä Avicii Arenalla, kun The Prodigy sai koko rakennuksen räjähtämään täyteen elektroniseen hulluun menoon.
Tämä on toki aivan erilainen musiikkityyli.
Mutta yhtäläisyyksiä on.
Se melkein primitiivinen tunne, kun hetkeksi päästää kaiken irti.
Antautuu rytmien vietäväksi.
Eikä mieti mitään muuta kuin sitä, mitä tässä ja nyt tapahtuu.
Se on aika mahtava tunne.
Onko pakko voida huonosti, jotta syntyy upeaa musiikkia?
Toinen kappale, joka jää ajatuksiin, on Die for my art with a lonely heart.
Jo pelkkä nimi riittää herättämään paljon kysymyksiä.
Kuinka paljon on valmis uhraamaan taiteensa vuoksi?
Ja miksi melkein odotamme, että parhaat kappaleet syntyvät surusta, ahdistuksesta ja epäonnisesta rakkaudesta?
Musiikkibisneksessä on jotain outoa.
Rakastamme tarinoita artisteista, jotka muuttavat synkimmät hetket upeiksi albumeiksi.
Fasinoitumme heidän rikki menneistä suhteistaan, tuhoisista käyttäytymisistään ja emotionaalisista romahduksistaan.
Mutta emme aina mieti, mitä se heille maksaa.
Tove Lo on tehnyt tästä suuren osan uraansa.
Hän on laulanut yksinäisyydestä, itsetuhoisuudesta, seksistä ja tunnetilojen kaaoksesta rehellisyydellä, joka joskus sattuu.
Mutta mitä tapahtuu, kun elämä muuttuu?
Kun alkaa voida paremmin?
Kun löytää toisenlaista turvaa?
Häviääkö samalla se kipu, joka ajoi luomista eteenpäin?
Se on kiehtova ajatus.
Juuri tällaiset kysymykset tekevät Tove Lo'sta kiinnostavamman kuin monet muut genren artistit.
Kaikkien tanssittavien rytmien alta löytyy usein jotain paljon suurempaa.
Jotakin, joka jää mieleen kauan sen jälkeen, kun musiikki on hiljentynyt.
Habits – kappale, joka muutti kaiken
Sitten se tulee.
Habits (Stay High).
Kappale, joka todella muutti Tove Lo'n elämän.
Ja joka on todennäköisesti merkinnyt paljon myös monille niistä, jotka tämän illan aikana ovat Avicii Arenalla.
Kun sitä pysähtyy ajattelemaan, se on kiehtovaa.
Kappale, joka oikeasti kertoo tunteista pakenemisesta, on kasvanut yhdeksi rakastetuimmista ruotsalaisista popkappaleista viime vuosikymmeneen.
Vetoavan melodian takana on melko synkkä kertomus.
Kaipaavat jonkun perään.
Tyhjyyden täyttäminen juhlilla, päihteillä ja hetken kestäville häiriöille.
Kaiken tekeminen, jotta ei tarvitsisi tuntea.
Silti se on kappale, joka saa ihmiset laulamaan yhdessä.
Se on oikeastaan kaunista.
Että yksinäisyyden tarina voi luoda niin vahvan yhteenkuuluvuuden tunteen.
Tässä on osa musiikin suuruudesta.
Että voimme tunnistaa toisemme kertomuksissa, vaikka emme olisi koskaan tavanneet.
Että yksi kappale voi merkitä tuhansille ihmisille eri asioita – mutta silti yhdistää heidät hetkeksi.
Tällaisissa hetkissä on jotain erityistä.
Ja kun Habits hiljenee, on vaikea olla miettimättä, miten uskomattoman matkan Tove Lo on kulkenut.
Nuoresta ruotsalaisesta lauluntekijästä kansainväliseksi poptähdeksi, joka nyt seisoo yhdellä Ruotsin suurimmista lavoista.
Eikä hän ole vielä lähelläkään valmista.
Areena, jonka ei tarvitse olla täynnä räjähtääkseen
Toki tässä illassa on myös asioita, jotka eivät ole täysin täydellisiä.
Avicii Arena on kaukana loppuunmyydystä.
Ylemmät katsomot on suljettu ja paikalle on tullut noin 6 200 ihmistä katsomaan Tove Lo'ta.
Se ei ehkä ole se kävijämäärä, jota toivottiin, kun varattiin yksi maan suurimmista sisäareenoista.
Voi toki pohtia, olisiko konsertti toiminut vielä paremmin pienemmässä salissa.
Tiiviimpi yleisö.
Vieläkin intiimimpi klubitunnelma.
Entistä intensiivisempi meininki.
Mutta samalla –
Herranjestas, mikä tunnelma!
Olen ollut konserteissa paljon suuremmankin yleisön edessä, joissa energia ei ole ollut lähelläkään sitä, mitä täällä tunnen.
Sillä kun musiikki alkaa, ei lopulta ole niin väliä, montako tyhjää penkkiä salissa on.
Ne, jotka ovat paikalla, ovat päättäneet ottaa illasta kaiken irti.
Ja siinä he onnistuvat loistavasti.
Tove Lo ei tarvitse täyttä areenaa luodakseen taikaa.
Hän tarvitsee vain musiikkinsa.
Yleisönsä.
Ja basson, joka tuntuu irrottavan joka ruuvin rakennuksesta.
Se riittää pitkälle.
Ilta, joka ylittää kaikki odotukset
Kun konsertti alkaa lähestyä loppuaan, olen jo kauan sitten lakannut miettimästä, mitä oikein odotin.
Sillä se, mitä olen saanut kokea, on niin paljon parempaa.
Tove Lo on tarjonnut esityksen, jossa elektroninen tanssilattia-euforia yhdistyy henkilökohtaisiin kertomuksiin, tummiin tunteisiin ja vaikuttavaan hittikokonaisuuteen.
Hän on itsevarma.
Hän on tinkimätön.
Ja ennen kaikkea hän on artisti, joka tietää tarkalleen mitä haluaa välittää.
Sitä todella arvostan.
Vaikka olen kuunnellut hänen musiikkiaan vuosien varrella, en ehkä ole koskaan tajunnut, miten hyvin se toimii livenä.
Miten raskaita elektroniset sovitukset voivat olla.
Miten paljon energiaa kappaleissa on.
Ja miten täyttä hulluutta ne voivat luoda yleisössä.
Tämä ei ollut vain popkonsertti.
Tämä oli kokemus.
Sellainen ilta, jolloin areenalta poistuu iso hymy kasvoilla ja tietää osallistuneensa johonkin erityiseen.
Neljän tähden ilta – ja muisto, joka säilyy pitkään
Olen ollut sadoissa konserteissa vuosien varrella.
Olen kokenut kaiken pienistä intiimeistä klubeista suuriin areenatuotantoihin maailman suurimmilta artisteilta.
Harvoin poistun konsertista näin täysin yllättynyt olo.
Mutta juuri niin tänä iltana käy.
Tove Lo osoittaa, että hän on paljon enemmän kuin muutama suuri kansainvälinen pophitti.
Hänellä on vahva lavaläsnäolo, vaikuttava kappalearkisto ja kyky yhdistää juhla, vapaus ja haavoittuvuus tavalla, joka tuntuu sekä luonnolliselta että aidolta.
Kyllä, pienempi areena olisi ehkä tehnyt kokemuksesta vieläkin intensiivisemmän.
On hetkiä, jolloin elektroninen äänimaisema meinaa kasvaa vähän liian massiiviseksi.
Mutta kun kokonaisuus on näin vahva, on vaikea valittaa.
Tunnelma on täysin mieletön.
Musiikki on upeaa.
Ja Tove Lo tarjoaa konsertin, jota en unohda hetkeen.
Kun lähden Avicii Arenalta, olen oikeasti yllättynyt siitä, miten paljon pidin siitä, mitä juuri koin.
Tiesin, että Tove Lo on hyvä artisti.
Mutta että hän olisi näin hyvä livenä?
En ollut aavistanutkaan.
Neljän tähden arvoinen. Ehdottomasti.
Ja yksi asia on varma.
Seuraavalla kerralla, kun Tove Lo tulee Tukholmaan, aion ehdottomasti olla taas paikalla.