Mike Skinner astelee laiskasti ulos bussipysäkiltä, samalta kuin A Grand Don’t Come for Free -läpimurtoalbumin kannessa, yllään Stone Island -paita ja kädessään puoliksi juotu olut. Hän alkaa puhelaulaa rennossa avauskappaleessa It was supposed to be so easy. Siinä kerrotaan varsin epäonnistuneesta päivästä, jolloin mikään ei suju suunnitelmien mukaan. Ennen kaikkea hänen pieni laatikkonsa, jossa oli 1000 puntaa, on kadonnut. Onko hän hukannut sen, onko joku vienyt sen vai onko se vain haihtunut savuna ilmaan?
Tiskialtaan realismi jatkuu koko albumin/konsertin ajan, ja saamme kurkistuksen nuoren miehen elämään Birminghamissa 2000-luvun alussa. Mukana on päämäärätöntä juopottelua, joku varastanut takin ja yrittää puhua itsensä vapaaksi teosta, sekä sydäntäsärkevä Dry Your Eyes, jossa päähenkilö turhaan yrittää voittaa suurta rakkauttaan takaisin.
Kaikki toimitetaan arvokkuudella ja tyylillä, toteutettuna kuin musikaaliteatterina tai äärimmäisen hillittynä musikaalina. Skinneriä tukeva bändi on tiukka ja yhteensoitettu, ja kaksi taustalaulajaa astuvat välillä esiin räppäämään tai esittämään säkeitä. Esityksen huipentumana kuulemme lopulta myös, minne nuo 1000 puntaa oikeastaan päätyivät. Täydellinen finaali Skinnersin arkipäivän runolliselle tarinoinnille.
Osa loppuunmyydyn Fållan-yleisöstä ei kuitenkaan aina tunnu olevan täysin mukana; useat kappaleet, joissa olisi odotettavissa yhteislaulua (kuten Fit But Don’t You Know It ja Blinded By the Lights), eivät saa ansaitsemaansa vastakaikua.
Ehkä he eivät ole ymmärtäneet, että konsertti perustuu siihen, että Skinner & co esittävät albumin kronologisesti, vaan haluavat vain juhlia kuin huomista ei olisi. Mikä siinä tapauksessa on sääli. Se on loistava musiikkiteos, ei vähiten siksi, että se on niin lähellä oikeaa elämää, mutta myös siksi, että musiikki on vanhentunut erittäin hyvin. Hip hopin, grimen ja housen sekoitus, johon on yhdistetty vahvat kertosäkeet, tekee siitä itsestään selvän valinnan yhdeksi tämän vuosituhannen suurimmista brittiläisistä albumeista.
Kun albumi on soitettu läpi, on lyhyt tauko, ja sitten alkaa täysi meno hittien seuratessa toisiaan. Etenkin debyytti Original Pirate Material -albumin materiaalia kuullaan, mutta myös myöhemmät kappaleet pääsevät loistamaan.
Nyt väki on täydessä vauhdissa, ja jos Skinner aiemmin näytti ehkä liiankin rennolta, on hän nyt vaihtanut inkubaattorista energiseen menoon kappaleissa Don’t Mug Yourself ja Never Went to Church. Hänen välispiikkinsä muistuttavat vinksahtanutta stand up -komiikkaa, kuten kun hän pohtii valuuttaongelmia Skandinaviassa tai tatuointien ongelmia japanilaisissa kylpylöissä.
Konsertin lopussa hän huutaa, että jonkun, kenen tahansa, pitäisi ostaa hänelle olut ja Fernet, ja heiluttaa muutamaa ruotsalaista seteliä, jotka hän on onnistunut vaihtamaan eturivin faneilta. Hetken kuluttua yleisö jaetaan kahtia, Skinner kävelee tiskille, saa juomansa ja kannetaan sitten crowd surfing -tyyliin takaisin lavalle. Iloinen tunnelma on lievä ilmaus kuvaamaan tilannetta.
Kun kaikki on ohi, uupunut mutta erittäin tyytyväinen yleisö raivaa tiensä lattialla olevan tölkki- ja muovimerta läpi. Tuskin yksikään paita on kuiva, ja epäileväisimmänkin kuulijan lienee lopulta enemmän kuin tyytyväinen lopputulokseen.
