Se on täysin hullua ensimmäisestä sekunnista lähtien.
The Hives ei tarvitse juuri hetkeäkään lämmitelläkseen Way Out Westin. Bändi astuu lavalle puvuissa, joissa on hohtavat LED-listat, kitara ojennetaan mustiin pukeutuneen ninjan toimesta ja lisää ninjoja liikkuu lavalla ja kuvaa tapahtumaa. Tuntuu kuin joku olisi kaatanut energiajuomaa sekä bändiin että yleisöön.
Kun Enough Is Enough, Main Offender ja Hooray Hooray Hooray kuullaan jo keikan alussa, ei ole mitään syytä hidastaa tahtia.
Pelle Almqvist ei juuri tarvitse pyytää huomiota, mutta tekee sen silti.
– Kädet ylös!
Ja tuskin yksikään ihminen lavan edessä jättää nostamatta käsiään.
Pelle kiipeää kaiuttimen päälle, laskeutuu kuvausalueelle ja asettuu aivan yleisöaidan eteen. Mutta keikan vaikuttavimpiin hetkiin kuuluu, kun kiihkeä tempo katoaa yhtäkkiä kokonaan.
Paint a Picture -kappaleen aikana koko bändi jähmettyy.
Pelle seisoo kaiuttimen päällä kädet ojennettuna ja myös muut The Hivesin jäsenet ovat täysin liikkumatta. Kuin joku olisi painanut taukonappia, muuttuu lava eläväksi kuvaksi – sopiva yksityiskohta kappaleen nimen huomioiden. He pysyvät asennoissaan ainakin minuutin ajan, kun yleisö katsoo, odottaa ja huutaa. Kun muuten koko show menee sata lasissa, on kontrasti sitäkin vaikuttavampi.
Rigor Mortis Radio ja Bogus Operandi pitävät sitten vauhtia yllä, ennen kuin Hate to Say I Told You So saa voimakkaan vastaanoton. Heti kun bändi hiljenee kappaleiden välissä, yleisö alkaa laulaa. Pieni moshpit muodostuu ja joku yrittää crowdsurfata eteenpäin, mutta ei koskaan ihan pääse perille.
Ninjoilla riittää muita tehtäviä kuin vain kuvaaminen. Pellen mikrofonikaapeli takertuu useamman kerran ja ninjat korjaavat sen salamannopeasti. Näemme myös spontaaneja ninjapotkuja sekä Pelleltä että kitaristilta.
Pelle selittää, että The Hives tarjoaa täysin mutkattomia tunteita. Se on varsin osuva kuvaus illan tapahtumista. Tässä ei ole syytä seistä kädet puuskassa ja analysoida. Bändi haluaa reaktion – välittömästi ja mahdollisimman äänekkäästi.
Countdown to Shutdown tarjoaa lisää energiaa ennen kuin Pelle ottaa hetken nauttiakseen aplodeista ja toteaa, että alkaa jo tottua niihin.
– Te, jotka olette The Hivesin ensikertalaisia, minä olen Pelle. Ja olen laulanut niin hyvin ja niin paljon, että nyt on yleisön vuoro.
Nyt yleisö saa tehdä töitä ja laulaa sekä bändille että toisilleen.
Kun Come On! ja Tick Tick Boom alkavat, ei enää tarvita ohjeita.
Pelle kysyy, kuinka moni on nähnyt The Hivesin aiemmin, kuinka moni näkee heidät juuri nyt ja kuinka moni aikoo nähdä heidät tulevaisuudessa. Sen jälkeen hän lähtee jälleen yleisön joukkoon.
– Onko teillä hauskaa täällä? Onko hauskaa teidän mielestänne?
Vastaus on selvä.
– Me rakastamme teitä, Way Out West!
Ja tunne vaikuttaa olevan molemminpuolinen.
Legalize Living seuraa Walk Idiot Walk -kappaletta, ja keikka lähestyy loppuaan. Mutta Pelle ei tietenkään ole valmis poistumaan lavalta ilman viimeistä neuvottelua yleisön kanssa.
– Okei, jos jaksatte pyytää, vedämme vielä yhden!
Kaksi vielä.
Kolme vielä.
Neljännenkin.
Jossain vaiheessa Pelle miettii, että yleisö taitaa äänestää kolmannen puolesta.
The Hives Forever Forever The Hives tuntuu lähes räätälöidyltä tähän hetkeen ennen kuin Nobody Does It Better päättää illan.
The Hives tarjoaa hikisen, teatraalisen ja täydellisen vauhdikkaan rockshown, jossa Pelle Almqvist tuntuu olevan aivan missä tahansa ja joissa mustiin pukeutuneet ninjat ovat luonteva osa esitystä.
Täysin sekopäistä – ninjavauhdilla.
Aivan niin kuin The Hivesin kuuluukin olla.
