Astuessani sisään Kulttuuritaloon, alkoi nopeasti tuntumaan, että Helsingin olkapäille laskeutunut syyssää olisi karkottanut konserttikävijät. Narikka oli lähes tyhjä, vaikka lämmittelijänä toiminut Kissa oli soittanut siinä vaiheessa jo parikymmentä minuuttia. Toki Kissa oli ehkä hieman outo paritus Sleaford Modsille. Huolimatta syyspimeydestä ja vähäisestä yleisöstä, Kissa oli energinen itsensä ja julisti rock n’ rollin ilosanomaa kiitettävällä tarmolla. Onneksi myös konserttiväki alkoi löytää paikalle välitauolla.
Vaikka taidettiin olla aika kaukana loppuunmyydystä, niin permanto saatiin mukavasti täytettyä keikan alkuun mennessä. Hyvin askeettisella lava set-upilla (läppäri roudauslaatikon päällä ja mikkiständi) kiertävä Sleaford Mods aloitti ajallaan eikä jarruttanut turhiin balladeihin seuraavaan puoleentoista tuntiin. Ilahduttavasti uuden levyn mukaan nimetty kiertue ei ollut vain sanahelinää, vaan lähes puolet keikalla kuulluista biiseistä oli The Demise of Planet X -levyltä. Jos kirjanpitoni pysyi mukana, niin ainoastaan Don Draper jäi kuulematta. Seuraavaksi eniten edustettuna oli Divide and Exit -läpimurtolevy, jolta kuultiin 3 vetoa. Toki kaikki nämä viimeisen kolmanneksen aikana, mukaan lukien viimeisenä kuultu Tweet Tweet Tweet.
James Williamson kävelee lavaa edestakaisin ja runoilee herkkyydellä, jonka vain brittimies osaa. Valitettavasti vokaalit jäivät välillä biitin alle, mutta jokainen "fockin'" kuului kyllä kuin alleviivaten Williamsonin omistautumista omalle paasaukselleen. Kunnia myös DJ:n roolissa keikoilla toimivalle Andrew Fearnille, joka ei yritäkään olla tekevinään sumutorvilla ja sireeneillä, kuten läppäri-DJ:den kohdalla on usein tapana. Rehdisti vain ”play”, biitti soimaan läppäriltä ja taas varjoihin joraamaan muuveilla, joista vain yhtäkkisestä tyhjästä kämpästä nauttivat perheenisät voivat olla kateellisia.
Bändin soundi on sen verran tinkimätön, että keikan aikana pohdin sopivia vertailukohtia Sleaford Modsille, mutta vedin kerta toisensa jälkeen vesiperän. Yleinen brittiys on kyllä kotoisasti läsnä, mutta selkeää hengenheimolaista en pop-historista keksi. Yllättäen alunperin hyväntekeväisyyssinkkuna julkaistu Pets Shop Boys-cover, West End Girls loksauttaa palaset kohdalleen. Ehkä bändin soundi ei ole niin kaukaa haettua kuin halusin ajatella. Ajat ja tavat ovat varmasti muuttuneet, mutta ehkä James Williamsonilla ja Neil Tennantilla on enemmän yhteistä, kuin päällisin puolin vaikuttaa.
Loppua kohden meno kiihtyi ja yleisö alkoi pääsemään paremmin mukaan, kun vanhempiakin ralleja esitettiin. Viimeinen suora Tied Up in Nottz, Jobseeker, Elitest G.O.A.T. ja Tweet Tweet Tweet piti huolen, että astuessa ulos Sturenkadulle syyspimeys ei enää tuntunutkaan painostavalta, ainoastaan raikkaalta. Ja yllättävän valoisalta.
