Shinedown perustettiin Jacksonvillessa, Floridassa vuonna 2001, ja siitä on neljännesvuosisadassa kasvanut yksi amerikkalaisen modernin hard rockin menestyneimmistä yhtyeistä. Nelikkoon kuuluvat laulaja Brent Smith, rumpali Barry Kerch, kitaristi Zach Myers ja basisti Eric Bass. Yhtye on tehnyt historiaa Yhdysvaltojen rockradioiden listoilla ennätyksellisen monilla Billboard Mainstream Rock Airplay -ykkössingleillä, ja se on myynyt yli kymmenen miljoonaa albumia maailmanlaajuisesti.
Ilta käynnistyi kahden lämmittelijän, Those Damn Crowsin ja Mammothin, esityksillä, jotka saivat yleisön lämpenemään pääesiintyjää varten.
Peter Gabrielin "Sledgehammer" soi kaiuttimista, kun lavalle astuu äkisti henkilö, jolla on puku, valkoiset hansikkaat ja televisio pään päällä. Kyseessä on TV Guy, Shinedownin oma kiertuemaskotti, josta on tullut vakiohahmo Dance, Kid, Dance Act II -kiertueella. Hän tanssii lavalla ja saa yleisön taputtamaan ja virittäytymään tunnelmaan.
Yhtäkkiä musiikki katkeaa. Kuuluu kova ääni ja tumma ääni kaiuttimista samalla, kun vilkkuvat valot leikkaavat pimeyttä. TV Guy katoaa nopeasti lavalta. Hetken kuluttua Shinedown astuu lavalle raskaiden "Safe and Sound":in avausriffien tahdissa. Heti täysi vauhti päälle: pyrotekniikkaa ja värikästä valoshow’ta. Nyt alkoi!
"Safe and Sound":in jälkeen vuorossa ovat "Devour" ja "Diamond Eyes (Boom-Lay Boom-Lay Boom)". Kolme kovaa rokkikappaletta kovalla tempolla – juuri sellainen alku, jota yleisö halusi.
Ennen "How Did You Love":a laulaja Brent Smith pysähtyy kiittämään yleisöä. "Olemme täällä teidän talossanne, kaupungissanne ja maassanne maanantai-iltana. Olisitte voineet tehdä mitä tahansa muuta, mutta päätitte tulla tänne viettämään iltaa kanssamme. Kiitos!"
Myöhemmin, ennen "Three Six Five":a, tunnelma muuttuu. Brent puhuu elämästä, menetyksestä ja siitä, kuinka tärkeää on muistaa heitä, jotka eivät ole enää täällä. Hän pyytää yleisöä sulkemaan silmänsä, laskemaan päänsä ja ajattelemaan läheisiä, joita kaipaa. Ehkä he eivät ole enää fyysisesti paikalla, hän sanoo, mutta heidän rakkautensa ja se, mitä he ovat meille opettaneet, elää edelleen. Areena hiljenee ja kaikki saavat hetken miettiä omia menetyksiään. Sitten musiikki jatkuu taas. Settilista on tarkkaan mietitty ja yhtye vaihtelee intensiivisten biisien ja rauhallisempien hetkien välillä.
Ennen "Enemies":iä Brent pitää toisenkin pitkän välipuheen. Hän pyytää yleisöä jakaantumaan, jotta lavan eteen muodostuu käytävä. Hän itse hyppää alas lavalta kulkemaan väylällä ja muistuttaa, että yleisö on ainoa syy siihen, että he ylipäätään seisovat lavalla soittamassa. Brent nostattaa odotuksia ja selittää, että kaikkien pitää hypätä, kun hän laskee kolmeen. Palattuaan lavalle alkaa laskenta, ja kolmeen mennessä lähes koko areena hyppii ja heittelee käsiään ilmaan kappaleen alkaessa täydellä teholla. Tunnelma on katossa! Itse olen ylhäällä Annexetin parvella ja koko paikka tärisee, kun kaikki hyppivät samaan tahtiin.
Lava itsessään on melko pelkistetty. Ei taustakangasta, ei LED-näyttöjä ja lavan lattia on puhdas. Rumpusetti on sijoitettu rampille lavan keskelle, mistä pidän. Korkeus tuo Barry Kerchin hyvin näkyviin rummuissa.
Visuaalisesti valot tekevät suuren osan työstä. Ne vilkkuvat ja sykkivät musiikin tahdissa, ja valojen voimakkuus seuraa kappaleiden intensiteettiä. Valaistus on laadukasta ja yhdessä pyrotekniikan kanssa se tuo show’hun tehoa.
Musiikillisesti Shinedown on hyvin yhtenäinen. Brent Smithin lauluääni on erittäin korkealla tasolla myös livenä ja yhtyeen raskas, melodinen soundi täyttää koko areenan. Useat muusikoista soittavat lisäksi useita instrumentteja. Eric Bass soittaa basson lisäksi akustista kitaraa, koskettimia ja banjoa, kun taas Zach Myers on välillä koskettimien takana.
On selvää, että bändi viihtyy lavalla. Brent on koko ajan liikkeessä. Zach ja Eric liikkuvat myös pitkin lavaa, vaihtavat paikkaa ja pilailevat keskenään.
Brent Smith saa yleisön mukaansa monin tavoin. Joskus hän pyytää meitä sulkemaan silmät ja ajattelemaan poisnukkuneita läheisiä, joskus taas puristamaan nyrkkiä, hyppäämään annetusta merkistä tai tervehtimään vieressä olevaa. Useiden kappaleiden kertosäettä yleisö laulaa mielellään mukana. Brent vaihtelee tunnepitoisen ja leikkisän välillä ja saa meidät osallistumaan konserttiin.
"Call Me":n aikana Brent huomaa yleisössä henkilön, joka on pyörtynyt ja jota järjestyksenvalvojat auttavat. Hän keskeyttää laulun ja laskee mikrofonin käsistään. Musiikki vaikenee, kun hän hyppää alas lavalta varmistamaan, kuinka pojalla menee. Sitten hän palaa lavalle ja viimeistelee kappaleen.
Illan settilista kattaa suurimman osan Shinedownin urasta. Kolme kappaletta viimeisimmältä albumilta EI8HT kuullaan, mutta painopiste on vanhemmassa materiaalissa ja tunnetuissa singleissä kuten "Devour", "Diamond Eyes", "Sound of Madness" ja "Second Chance". Mukana on myös muutamia vähemmän ilmeisiä kappalevalintoja, sekä kaksi coveria: "Kryptonite" ja "Simple Man". 21 kappaletta ja lähes kaksi tuntia lavalla mahdollistavat laajan kattauksen yhtyeen repertuaarista.
Shinedown ei soita encoreja, vaan soittaa illan viimeisen kappaleen, kiittää yleisöä ja laskee instrumentit käsistään. Sen jälkeen he heittelevät rumpukapuloita ja plektraa faneille. Yhtyeen jäsenet tulevat areenan eturiviin tervehtimään yleisöä, ottamaan selfieitä ja jakamaan nimikirjoituksia. Arvostan suoraa lopetusta sen sijaan, että "tehdään kuin lähdettäisiin" ja tultaisiin takaisin encoreihin.
Shinedown lupaa ennen lavalta poistumista, että seuraavaa Ruotsin-esiintymistä ei tarvitse odottaa yhtä kauan kuin viimeksi, 6–7 vuotta. Lupaus, jota kaikki meistä maanantai-iltana Annexetiin saapuneista varmasti arvostamme.
