On vaikea tietää, mitä oikeastaan odottaa, kun Maynard James Keenan seisoo lavalla. Toolin ja A Perfect Circlen myötä hän on jo pitkään vakiinnuttanut asemansa yhtenä rockmaailman omaleimaisimmista keulakuvista, mutta Pusciferin kanssa hän vie esityksen vieläkin kauemmas perinteisestä rock-konsertista. Tässä on kyse yhtä paljon teatterista, absurdista huumorista ja visuaalisesta taiteesta kuin itse musiikista.
Ja kyllähän siitä tuli tavallisuudesta poikkeava esitys, kun Puscifer käynnisti Euroopan-kiertueensa sunnuntai-iltana Tukholmassa. Hyvin ja huonoin puolin.
Häikäisevä aloitus
Jo avauskappaleesta Thrust ja sitä seuranneesta Self Evident lähtien on selvää, ettei Puscifer aio tarjota tavallista konserttia. Tummat, sykkivän rytmiset sävyt luovat illalle tunnelman, samalla kun lavarakennelma kahdessa tasossa antaa esitykselle lähes teatraalisen kehysteen. Maynard James Keenan ja Carina Round aloittavat ylemmältä tasolta ennen kuin laskeutuvat muun bändin joukkoon.
Tämän jälkeen seuraa Bad Wolf, jonka valitettavasti missaan, sillä kameravarusteet pitää jättää narikkaan kahden ensimmäisen kappaleen jälkeen.
Kaiken kruunaa valoshow, joka on niin upea, että se tuntuu melkein naurettavalta. Valokeilat leikkaavat savun halki, pyyhkivät yleisön yli ja luovat muusikkojen ympärille elokuvallisia siluetteja. Useaan otteeseen pystysuorat valonsäteet muodostavat lavan ylle intensiivisen sateen kaltaisen efektin. Se on kerrassaan kaunista.
Valokuvaajana tämä taas on painajaismaista. Muusikot ovat usein vastavalossa tai hämärässä, ja valo-setup on selvästi suunniteltu kokonaiselämyksen, ei kameran linssin vuoksi. Lisäksi lavarakenteet ja valojen sijainti tekevät ajoittain vaikeaksi nähdä, mitä lavalla tapahtuu, erityisesti jos ei seiso aivan edessä.
Mutta visuaalisesti tämä on ehdottomasti yksi vaikuttavimmista konserttituotannoista, jonka olen pitkään aikaan kokenut.
Musikaalisesti lähes täydellistä
Jos valo tekee vaikutuksen, on äänentoisto vähintään yhtä huomionarvoista. Se on yksinkertaisesti poikkeuksellisen hyvää.
Jokainen instrumentti saa oman tilansa äänimaisemassa aina syvistä bassolinjoista elektronisiin yksityiskohtiin ja kitaroiden aggressiivisiin purkauksiin. Tästä monisävyisestä musiikista ei tule kertaakaan sekavaa. Päinvastoin, soittimien erottuvuus on lähes epätodellisen selkeää.
Kappaleet kuten Normal Isn't, The Algorithm ja The Quiet Parts tuovat esiin yhtyeen tummempaa ja elektronisempaa puolta, kun taas Bullet Train to Iowa ja The Remedy tuovat esitykseen aivan toisenlaista energiaa. Erityisesti jälkimmäinen on tervetullut lisä intensiteetillään ja omaleimaisuudellaan.
Maynard James Keenan ja Carina Round täydentävät toisiaan lähes maagisella tavalla. Heidän äänensä punoutuvat yhteen harmonioiksi, jotka toisinaan saavat musiikin leijailemaan ja hetkeä myöhemmin siirtymään paljon synkempiin tunnelmiin. Lisäksi Round on upea lavaesiintyjä. Kun hän liikkuu lavalla mikrofoniteline kädessä, hän luo yhdessä valojen kanssa joitakin illan näyttävimpiä hetkiä.
Väliajan jälkeen The Humbling River tarjoaa yhden konsertin tunnelmallisimmista hetkistä, kun taas Grand Canyon esittelee yhtyeen ilmeikkäämpää ja tunteikkaampaa puolta. Loppua kohti intensiteetti nousee jälleen Conditions of My Parole -kappaleen myötä, ennen kuin A Public Stoning päättää illan.
Settilista on hyvin rakennettu: uudempi materiaali vallitsee, unohtamatta kuitenkaan vanhoja suosikkeja.
Musikaalisesti on hyvin vähän moitittavaa. Laulu, instrumentit ja äänintuotanto ovat tasolla, josta moni suurempi areenaproduktio saa vain haaveilla.
Kun täydellisyys on liian täydellistä
Mutta vaikka kaikki näyttää ja kuulostaa upealta, alkaa vähitellen hiipiä outo tunne, että on pikemminkin todistamassa pikkutarkasti ohjattua teatteriesitystä kuin elävää rock-konserttia.
Muusikot vaihtavat paikkaa kahden tason lavalla, valot muuttuvat ja laulajat liikkuvat ilmeisen tarkkaan laaditun kaavan mukaan. Yhdessä kohtaa Mat Mitchell ja Paul D'Amour ovat ylemmällä tasolla, kun Keenan ja Round toimivat alempana. Hetken päästä konfiguraatiot ja valosuunnittelu ovat taas toisenlaisia.
Se on vaikuttavasti toteutettu, mutta jossain vaiheessa lavakuvat alkavat muistuttaa liikaa toisiaan.
Tunnelma on melkein kuin katselisi nukketeatteria, jossa joku ohjaa marionetteja näkymättömillä langoilla. Kaikki toimii täydellisesti, mutta kukaan ei tunnu saavan tilaa tehdä mitään yllättävää.
Kyllä, mukana on hulluutta. Kerran Carina Round hyökkää Maynard James Keenanin kimppuun, ja myöhemmin he jahtaavat toisiaan leikkipyssyjen ja jousipyssyjen kanssa. Tämä on juuri sitä bisarraa huumoria, jonka liittää Pusciferiin, mutta nämäkin hetket vaikuttavat niin läpiharjoitelluilta, että niistä katoaa jokin viehätys.
Minne välispiikit katosivat?
Toinen outo yksityiskohta on se, että bändi on käytännössä korvannut perinteiset välispiikit ennalta nauhoitetuilla videokatkelmilla.
Yleisölle tarjoillaan muun muassa Bangers and Mashups -osio, jossa on absurdeja vitsejä kahvista, ruoasta ja muista enemmän tai vähemmän käsittämättömistä aiheista. Se sopii toki Pusciferin kieroutuneeseen universumiin, mutta minun makuuni vitsit eivät oikein osu.
Videokatkelmat ovat selvästi kalliisti tuotettuja ja huolella tehtyjä, ja oletan että niitä käytetään koko kiertueen ajan. Siinä ei ole mitään outoa, mutta kun ne korvaavat aidon kontaktin yleisöön, tunnelma jää melko persoonattomaksi.
Erityisen kummallista tämä on siksi, että Tukholma oli Euroopan kiertueen aloitus. Yksinkertainen "How are you doing, Stockholm?" Maynardilta olisi riittänyt tuomaan esitykseen hieman läsnäoloa.
Myöskään kymmenen minuutin tauko keskellä konserttia ei tunnu erityisen perustellulta. Kun koko esitys kestää runsaat puolitoista tuntia, tauko lähinnä katkaisee bändin rakentaman flown. Ainoat, jotka ehkä nauttivat tauosta täysin rinnoin, olivat baarin henkilökunta.
Kännykkäkielto – helpotus vai liiallista kontrollia?
Pusciferillä on lisäksi tiukka kännykkäkielto – asia, josta on tullut yhä tavallisempaa Maynard James Keenanin projekteissa.
Ajatus on ymmärrettävä. On mukava välttyä meren täydeltä loistavia näyttöjä ja kokea konsertti omin silmin. Mutta kysymys kuuluu, onko menty jo hieman liian pitkälle.
Kun joku yleisössä ottaa kännykän esiin, vartijat ovat heti paikalla ja vaativat tallenteen poistamista. Sääntöjä noudatetaan ilmeisen vakavissaan.
Jo ennen konsertin alkua huomaan, kuinka tiukka kielto on. Kun yritän kuvata settilistaa lavan reunalta, minua neuvotaan välittömästi, ettei kännykkää saa käyttää. Järjestelmäkamera ei ole vaihtoehto, sillä objektiivin polttoväli on aivan liian pitkä, jotta saisin settilistan lähelle.
Ja vaikka kännykkäkielto varmasti monen mielestä onkin miellyttävä, en itse huomaa sitä taianomaista vaikutusta yleisöön, josta joskus puhutaan. Pikemminkin osa yleisöstä näyttää oudolla tavalla liikkumattomalta – melkein kuin kuollut kala.
Se, että kännyköiden puuttuminen tarkottaisi automaattisesti suurempaa yleisön innostusta, tuntuu varsin yksinkertaistetulta päätelmältä. Joskus oikeasti haluaa vain tallentaa pienen muiston todella hyvästä konsertista.
Vaikuttunut mutta hallittu yleisö
Yleisö selvästi arvostaa sitä, mitä se näkee. Kappaleiden välillä kuullaan kunnon aplodeja ja hurrauksia, ja joku huutaa innokkaasti "Outstanding!" salissa.
Mutta sellaista todellista sähköistä tunnelmaa ei koskaan synny. Suosionosoitukset ovat kiittäviä, mutta tuskin korviahuumaavia. Ehkä tiukasti kontrolloitu esitys heijastuu yleisöön, tai ehkä Pusciferin yleisö nyt vain on tällainen.
Tilaa salissa on myös hyvin, eikä konsertti ole missään nimessä loppuunmyyty. Mahdollisesti sekin vaikuttaa siihen, ettei tunnelma koskaan kunnolla nouse kattoon.
Mahtava konsertti, josta puuttuu hiukan inhimillisyyttä
Iltaa summatessa on silti vaikea olla muuta kuin vaikuttunut.
Äänentoisto on parasta, mitä olen pitkään aikaan kuullut, Maynard James Keenanin ja Carina Roundin lauluesitykset ovat upeita, ja valoshow on välillä niin kaunis, että se melkein vie koko huomion.
Teknisesti tämä on täysosuma.
Mutta konsertti ei ole pelkästään täydellisyyttä. Kyse on myös läsnäolosta, esiintyjien ja yleisön välisestä kommunikoinnista sekä siitä tunteesta, että mitä tahansa voisi tapahtua.
Puscifer tarjoaa uskomattoman hyvin tuotetun näytelmän, mutta välillä toivoisi, että joku uskaltaisi vain leikata marionettien narut ja antaisi musiikin elää omaa elämäänsä hetkeksi.
Sillä kun kaikki on niin täydellistä, ettei mikään voi mennä pieleen, on vaarana, että myös osa taianomaisuudesta katoaa.
Loppuarvio: Visuaalisesti vaikuttava ja musikaalisesti poikkeuksellinen konsertti, joka tekee enemmän vaikutuksen kuin koskettaa. Puscifer näyttää, kuinka pitkälle live-tuotantoa voi viedä, mutta myös sen, kuinka vähän spontaaniutta on jäljellä, kun jokainen sekunti on suunniteltu.
