Olivia Lobato Kulturfestivalilla – keikka, joka ei aivan lunasta odotuksia

Päivävalaistuksessa, ilman valoshow'ta tai illan luomaa tunnelmaa, artistin vahvuudet ja heikkoudet tulevat armottoman selkeästi esiin. Olivia Lobaton esiintyminen Tukholman Kulttuurifestivaaleilla tarjoaa tästä oivan esimerkin. Perusasiat ovat kunnossa: ääni kantaa vahvasti ja selkeästi, kappaleet hengittävät modernin popin tuntua, ja yleisö on mukana heti alusta pitäen – aplodit, hymyilevät kasvot ja mukana laulavat kuuluvat konserttikokemukseen.

Silti se erityinen kokonaisuus ja läsnäolon tuntu eivät synny. Keikka tuntuu hakevan ydintään, eikä kunnollista jatkuvaa punaista lankaa synny. Lobato tuo lavalle energiaa ja liikettä, ottaa tilan haltuun ja sitoutuu fyysisesti, mutta ilmaisutaitoa korostetaan välillä musiikin kustannuksella. Näkyvyyden ollessa esteetön show'n yrityksellisyys paljastuu – eleet, katseet ja koreografiat irtoavat ajoittain itse kappaleista, jolloin läsnäolon vaikutelma heikkenee.

Todellinen läsnäolo, se vaikeasti määriteltävä mutta ratkaiseva tähtivoima, tuntuu enimmäkseen puuttuvan. Kokeneet kuulijat erottavat artistin, joka hallitsee tilannetta ja vie yleisöä mukanaan, artistista, joka vasta etsii sitä otetta. Lobato tasapainottelee näiden välimaastossa: ääni toimii, mutta varsinaista otetta ja intensiteettiä jää kaipaamaan. Vaikka tempo pysyy, huippuhetkiä ei synny – lataus loistaa poissaolollaan.

Tieto siitä, että Lobatolla on kokemusta ja kykyä enempään, tekee kokonaisuudesta turhauttavamman. Keikka ei tipu täysin, muttei myöskään lennä – potentiaalista jää paljon käyttämättä. Kyseessä ei ole huono esiintyminen, mutta ei myöskään unohtumaton. Se muistuttaa siitä, että live-esiintyminen vaatii muutakin kuin teknistä osaamista: jokaisessa eleessä ja sävelessä pitäisi olla läsnä. Sen Lobato osaa – mutta tällä kertaa tuo kyky jää piiloon.