Miriam Bryantin viimeinen konsertti tältä vuodelta järjestettiin perjantaina Ulriksdalsin linnassa osana siellä vietettävää Musikveckan-tapahtumaa. Fanny Avonne sai tehtäväkseen lämmitellä yleisöä ennen kuin Miriam ottaisi illan haltuunsa. Siitä lisää erillisessä arvostelussa.
Torstaina Miriam esiintyi Göteborgissa ja heti perjantaina Tukholmassa. Välillä musiikkialalla täytyy liikkua nopeasti. Voi vain kuvitella, millainen työ on viedä koko lavastus kaupungista toiseen! Huomaan, että olen alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota artisteilla käytössä oleviin suuriin näyttöihin. Viime viikolla Veronica Maggiolla oli kolmiomainen, nyt taas kuvittelin ohuen ovaalin portaalin Miriamin ja muusikoiden yläpuolelle lavalla.
Taitaa olla kokonainen tiede niiden takana ja varmasti jokaisella on oma symboliikkansa. Olisi kiinnostavaa tietää niistä enemmän. Mutta niin tärkeitä niistä on tullut konserttikokemuksen kokonaisuuteen – etenkin niille, jotka ovat hieman kauempana lavasta.
Miriam antoi paljon itsestään ja välispiikkien aiheet pyörivät rakkauden ympärillä, niin onnellisen kuin onnettoman. Mukana oli tarinoita muun muassa poikaystävästä, joka asui Kistassa, matkasta Santiagoon ja uudestavuodesta Valparaisossa. Siitä, millaista on olla toivottoman rakastunut ja ehkä yhtä toivottoman peloissaan siitä rakkaudesta. Ja kuinka pelko juuri siitä tuhosi kyseisen suhteen. Se toimi intona kappaleelle ”Santiago”.
Vaikka lava oli suuri, tunnelma oli kodikas. Eikä se johtunut ainoastaan olohuoneen kalusteista, kasveista, koristeista ja näyttävistä lampuista. Joissain hetkissä muusikot, taustalaulajat ja Miriam istuivat rennosti vierekkäin. He lauloivat, soittivat ja koko esitys huokui lämpöä ja rakkautta. Tunnelma oli todella viihtyisä. Kiireinen kiertue-elämä ja se aika, mitä he viettävät yhdessä, tuntui näkyvän. He vaikuttivat todella tiiviiltä ja saumattomalta ryhmältä.
Hän kertoi pukeutuneensa mustaan, kunnioittaakseen Norjan kuningasta. Ja pohti, kuinka harvoin tuleekaan ajatelleeksi, millaista on asua koko elämänsä linnassa. Että täytyy olla arvonimi ja elää jonkinlaisen ihanteen mukaisesti. Olla tietyllä tavalla. ”Tunnetteko te niin joskus?”, hän kysyi. Yleisöstä kuului hajanaisia ”kyllä”-vastauksia. ”Myös me tavalliset kuolevaiset tunnemme niin”, hän totesi ja aloitti kappaleen ”Ge upp igen”.
Myöhemmin illalla, sanomatta mitään sen enempää, hän lauloi Dolly Partonin ”I Will Always Love You” -kappaleen, yhdistäen siihen ”Avundsjuk på regnet” ja hieman myös ”Jolenea” lopuksi. Se oli hieno kunnianosoitus. Joskus – tai ehkä melko usein – musiikki puhuu puolestaan.
Pian tämän jälkeen hän piti pitkän intron tyypistä, joka ryntäsi suoraan hänen sydämeensä. Hän sanoi tuntuneen yhtä aikaa sekä pikkusiskolta että isoveljeltä. Hän oli syntynyt vuonna 1997 – samana vuonna kuin hänen pikkuveljensä. Hän myönsi olevansa hieman ”pakkomielteinen” kyseiseen ikäryhmään juuri pikkuveljen vuoksi. Lisäksi tämä tyyppi oli myös Göteborgista. Oli aika illan vierailijalle. Miriam pyysi meitä ottamaan hänet lämpimästi vastaan. Se ei ollut kukaan muu kuin Victor Leksell.
Yleisö hurraa innokkaasti. Bonusesiintyjä on aina iloinen yllätys ja varmasti kiitollinen myös heille itselleen. He lauloivat ”Tystnar i luren” ja me lauloimme mukana. Hänen kaikkein omistautuneimmat ja ehkä myös nuorimmat faninsa olivat eturivissä, ja he lauloivat tauotta jokaisessa kappaleessa. Erityisesti silloin, kun Miriam useaan otteeseen illan aikana pyysi siihen osallistumista.
Juuri se tuntuukin niin hienolta Miriamissa – hän seisoo lavalla tuhansien ihmisten edessä ja kykenee silti tavoittamaan jokaikisen meistä. Hän antaa itsestään, näyttää haavoittuvuutensa ja tuo esiin ne vähemmän mairittelevat puolet, joita kaikilla meillä on. Hän puhuu rakkaudesta, peloista, virheistä ja kaikesta siitä, mikä elämässä pyörii pään päällä.
Konsertti oli ajoittain rauhallinen ja tunnelmallinen, ajoittain taas tempo nousi. Joka kerta kun tunnelma muuntui, ääni tuntui liian suurelta juuri sille pienelle ja kodikkaalle olohuoneelle, joksi lava hetki sitten oli muuttunut. Mutta silloin suuret näytöt astuivat kuvaan ja helpottivat siirtymistä intiimistä suureellisempaan ja mahtavampaan. Se loi hienon kontrastin.
Huomaamatta yö oli jo hiipinyt paikalle ja viimeinen kappale tuntui tulevan liian äkkiä. Yleisön vaatiessa encorea saatiin vielä kaksi kappaletta lisää. Se oli ihana loppukesän ilta ilman sateen pisaraakaan konsertin aikana ja kotiinpaluu Ulriksdalsin linnasta oli jälleen oma seikkailunsa pimeydessä.
