Ennen ensimmäistä kappaletta laulaja tarttui mikrofoniin ja kysyi yleisöltä, olivatko he valmiita "old school metal" -musiikkiin. Sitä seurannut hurraus ei jättänyt epäilyksiä vastauksesta, ja pian sen jälkeen bändi lähti liikkeelle täysillä.
Omalla kohdallani tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin Metal Churchin livenä. Täytyy myös myöntää, ettei minulla aiemmin ollut juuri tuntemusta bändin kappaleista. Mutta ei mennyt kauaa, ennen kuin tempaisin mukaan konserttiin. Lavalla oli auktoriteettia, draivia ja soittamisen iloa, jotka saivat nopeasti unohtamaan, että itse asiassa en tunne kappaleita.
Suuressa osassa kokemusta oli myös voimakas äänikuva. Kitarat kuuluivat täydellisesti miksauksessa, rummut olivat jämäkät ja laulu läpäisi kaiken peittämättä muita. Tämä oli ehdottomasti yksi festivaalin parhaista äänikuvista.
Kappaleiden välissä laulaja kertoi, että Metal Church on hiljattain julkaissut uuden albumin ja muistutti samalla, että bändi juhlii nyt 40 vuotta. Neljä vuosikymmentä näkyvät lavalla yhteensoittamisessa – kaikki tuntuu luonnolliselta, yhteenhitsautuneelta ja itsevarmalta ilman, että se menee rutiininomaiseksi.
Ihan edessä mellakka-aidan vieressä olivat omistautuneimmat fanit. Siellä headbangattiin, laulettiin mukana ja nyrkit olivat korkealla ilmassa. Taempana yleisö oli huomattavasti rauhallisempaa, ja moni seisoi vain ottamassa esitystä vastaan.
Kävijöiden joukossa näkyi myös joitakin nuorempia metallifaneja, jotka istuivat vanhempiensa olkapäillä nähdäkseen lavan paremmin. Kesken erään kappaleen laulaja huomioi heidät iloisella "Hello little ones!" -tervehdyksellä, pieni hetki joka osoitti, että hänellä oli silmät koko yleisössä – ei vain eturivin omistautuneissa faneissa.
Toisessa kohtaa laulaja huusi lämpimän "I love you!" yleisölle. Vastaus tuli heti, kun kädet nousivat ilmaan lavan edessä. Hetken päästä hän pyysi vielä enemmän vastakaikua ja kehotti yleisöä antamaan lisää energiaa. Tällä kertaa yleisö vastasi taputtamalla tahtiin, ja hetkeksi energia nousi entisestään.
Metal Church ei pyri keksimään pyörää uudelleen – eikä sen ole tarkoituskaan. Tämä on klassista amerikkalaista heavy metalia, joka esitetään kokemuksella, raskaudella ja aidolla asenteella. Vaikka ei tuntisi jokaista kappaletta, on vaikea olla tempautumatta mukaan, kun bändi saa vauhtia.
Kun viimeiset sävelet lähestyivät, joku yleisössä otti esiin saippuakuplapullon. Loppukappaleen aikana ilma lavan edessä täyttyi kuplista, jotka leijuivat hitaasti yleisön yllä. Se toi yllättävän mutta todella kauniin kontrastin raskaille kitarariffeille ja loi päätökseen lähes unenomaisen tunnelman.
Tämä oli minulle yllättävän vahva debyytti. Tulin keikalle ilman erityisiä odotuksia enkä tuntenut bändin musiikkia juuri lainkaan. Lähdin kuitenkin konsertista täysin eri käsityksellä Metal Churchista. Kun pääsen kotiin, heidän musiikkinsa saa varmasti paikan Spotify-soittolistoillani – ja ehkäpä se on parhain arvosana, jonka ensikeikkakokemus voi saada.
