En ole koskaan ymmärtänyt DJ-keikkojen juttua.
Se ei ole vain ollut minun juttuni. Minun on ollut vaikea käsittää viehätystä henkilöstä mikserin takana, musiikista, joka raikaa kaiuttimista, ja ilmassa heiluvista käsistä.
Sitten tuli Joakim Lundell.
Ja tapahtui jotain, mitä en oikeastaan uskonut tapahtuvan.
Ymmärsin.
Lundell teki nimittäin juuri sen, mitä olen kaivannut – hän teki siitä shown.
Ja millaisen shown vieläpä.
Heti kun ”Snapchat” aloittaa keikan, on selvää, ettei tässä säästellä tehoja. Jocke lupaa Linköpingille huikeaa show’ta ja toimittaa vielä enemmän. Hänen takanaan lavaa peittää valtava LED-näyttö hienoine animaatioineen ja samalla valot, laserit, tuli, savu ja konfetti seuraavat toisiaan vauhdilla.
Lasershow on itse asiassa niin laaja, että huvipuistolaitteet pysäytetään keikan ajaksi. Maailmanpyörä kyllä pyörii edelleen, mutta ilman matkustajia. Melko kuvaava esimerkki siitä, miten mittavan tuotannon Lundell toi mukanaan Linköpingiin.
Ja yleisö on mukana heti alusta alkaen.
– Nyt pistetään Linköping sekaisin!
Sitä ei tarvitse toistaa kahdesti.
Kappaleet kuten ”Dreams (Are Made of This)”, ”Everytime We Touch”, ”I Wanna Start a Fight” ja ”Don’t You Worry Child” pitävät yleisömassan jatkuvassa liikkeessä. Nämä ovat suuria, välittömästi tunnistettavia kappaleita ja alan itsekin ymmärtää osan viehätyksestä. Juuri mitään valmistautumisaikaa ei tarvita – seuraava purkaus odottaa koko ajan nurkan takana.
Ja kun ”Sandstorm” raikaa kaiuttimista, kierroksia kiristetään entisestään.
Keskelle yleisömerta avautuu suuri ympyrä.
Mutta Lundell ei ole tyytyväinen.
– Isompi ympyrä!
Linköping tottelee ja sekunteja myöhemmin meno alkaa.
Tässä vaiheessa alan ymmärtää, miksi lavan edessä seisoo niin valtavan paljon järjestyksenvalvojia juuri tämän keikan aikana. Sillä välin kun Lundell tekee kaikkensa saadakseen yleisön irti, tekevät järjestyksenvalvojat kaikkensa pitääksen huolta siitä, että kaikki päätyvät taas jaloilleen.
Kaksi varsin erilaista työnkuvaa – ja molempia tarvitaan.
Lundell käyttää myös tilaisuuden hyväkseen haastamalla yleisöä näyttämään, että Linköping on parempi kuin Västerås. Se ei ehkä ole tämän yleisön joukossa vaikein myyntikikka.
Henkilökohtaisesti hän saa myös roiman lisäpisteen, kun AC/DC:n ”T.N.T.” raikaa alueella. Vanhanaikainen rock’n’roll näyttää toimivan oikein hyvin myös keskellä massiivista DJ-show’ta.
Ja juuri se sekoitus toimii niin hyvin. Omia kappaleita yhdistellään tunnettuihin hitteihin ja yllättäviin irtiottoihin samalla, kun Lundell ja tuotantotiimi pitävät huolen, että lavalla tapahtuu koko ajan jotain.
Ja siinä minäkin alan ymmärtää, miksi DJ-keikka voi toimia isolla festivaalilavalla. Tässä ei vain yksi DJ seiso mikserin takana musiikin hoitaessa homman, vaan Lundell käyttää koko lavaa ja kaikki mahdolliset keinot luodakseen todellisen konserttikokemuksen.
Ja suurin numero säästetään loppuun.
Viimeisen kappaleen aikana alusta, jolla Lundell on seisonut illan ajan, alkaa yllättäen nousta. Korkeammalle ja korkeammalle, kunnes hän on selvästi lavan yläpuolella, LED-näytön animaatioiden, valojen, laserien ja efektejen ympäröimänä.
Sitten lavan katosta ammutaan ilotulitteita.
Verho.
En olisi ennen Bonfirea uskonut, että Joakim Lundell olisi se henkilö, joka saa minut muuttamaan käsitystäni DJ-keikoista.
Mutta niin kävi.
Tosiasiassa kun ilotulitteet katoavat taivaalta, jäljelle jää oikeastaan vain yksi kysymys: miksi hän ei lopettanut koko festivaalia?
Soppgirobygget on todella kovia ja tietää tarkalleen, miten juhlat rakennetaan, mutta verrattuna edelliseen vuoteen tässä ei ollut aivan yhtä paljon uutta löydettävää. Lundellin keikka taas tuntui ilmiselvältä viimeiseltä purkaukselta Bonfirelle – suuri, panostettu ja täysin tinkimätön.
En aio vieläkään kutsua itseäni DJ-faniksi.
Mutta kun artisti, joka toimii genressä, jota en oikeastaan arvosta, saa minut seisomaan siellä ja ajattelemaan ”okei, nyt ymmärrän”, hän on tehnyt jotain todella oikein.
