On olemassa konsertteja, jotka tuntuvat vain yhdeltä esiintymiseltä festivaaliohjelmassa. Ja sitten on konsertteja, joissa tuntuu kuin kaikki mahdollinen kerääntyisi yhdelle ja samalle lavalle. Kun Gorillaz päätti Way Out Westin, kyseessä oli ehdottomasti jälkimmäinen.
Kolmen konserteilla täytetyn päivän jälkeen oli aika festivaalin viimeiselle suurelle purkaukselle, eikä Damon Albarn Gorillazeineen ollut suinkaan tullut Slottsskogenin lavalle vain varovaisesti johdatellakseen yleisön kotiin. Tästä syntyi hullu päätösnäytös täynnä tunnetta, energiaa ja voimaa – sekä konsertti, joka vuorotteli jatkuvasti uuden ja sen tutun välillä, jonka suuri osa yleisöstä osasi ulkoa.
Jo aloitus kappaleilla The Mountain ja The Happy Dictator loi illalle tunnelman. Suuri osa uudesta materiaalista oli poimittu albumilta The Mountain, jossa Gorillaz jatkaa musiikillisten ilmaisujen sekoittamista ympäri maailman. Lähi-idän vaikutteet kuuluivat selvästi monessa uudessa kappaleessa ja antoivat keikalle lisäulottuvuutta ennen kuin Tranz, Living Souls, 19-2000 ja Rhinestone Eyes alkoivat houkutella yleisöstä esiin yhä enemmän vanhoja Gorillaz-muistoja.
Mutta ilta ei käsitellyt vain musiikkia.
Useaan otteeseen Damon Albarn ilmaisi tukensa Palestiinalle sekä suruaan ja vihaansa jatkuvaa tappamista ja pommituksia kohtaan. Palestiinan lippu nostettiin lavalla ja myöhemmin kiinnitettiin mikrofonitelineeseen. Viesti levisi myös yleisöön, jossa Palestiina-huudot alkoivat kuulua keikan aikana.
Tämä oli selkeä esimerkki siitä, miten Albarn käytti lavaa muuhunkin kuin pelkkään viihteeseen. Riippumatta siitä, oliko kyse politiikasta, tunteista tai musiikista, hänen tapansa johtaa konserttia oli koko ajan intensiivinen.
Välillä matka lavan ja yleisön välillä katosi lähes olemattomiin.
Kaksi kertaa Albarn jätti lavan ja siirtyi ihmisten joukkoon. Siellä hän antoi fanien laulaa kanssaan, ja hetken aikaa tuntui enemmänkin jättimäiseltä kollektiiviselta juhlalta kuin konsertilta, jossa artisti olisi yhdellä puolella aitaa ja yleisö toisella.
Kun On Melancholy Hill alkoi, yhteislaulu oli jo tosiasia. Se on yksi niistä Gorillaz-kappaleista, joiden tunnistamiseen yleisö tarvitsee vain muutaman sekunnin. Ympärillä tanssittiin ja laulettiin samalla, kun Albarn jatkoi hieman kaoottisen Gorillaz-koneiston ohjaamista eteenpäin.
Ja mikä koneisto se onkaan.
Gorillaz-konsertti harvoin tarkoittaa vain Damon Albarnia ja bändiä. Tänä iltana lava muuttui pikemminkin musiikilliseksi kohtaamispaikaksi vaikuttavan vierailevien artistien rivistön kanssa. Yukimi Nagano Little Dragonista vieraili muun muassa kappaleilla Empire Ants ja To Binge, kun taas Kara Jackson ja Anoushka Shankar esiintyivät Orange Countylla.
Myöhemmin tunnelma nousi entisestään, kun Yasiin Bey, aiemmin Mos Def, ilmestyi lavalle kappaleiden Stylo ja Damascus aikana. Bootie Brown otti lavan haltuun kappaleessa Dirty Harry, ja kun Posdnuos De La Soulista liittyi Feel Good Inc.:n aikana, tuntui kuin vaihde olisi jälleen vaihtunut.
Yleisön reaktiot vierailijoihin puhuivat puolestaan. Jokainen uusi esiintyjä sai osakseen aplodit, ja hienoa oli, ettei kukaan tuntunut tuodun mukaan vain muodollisuuden vuoksi. Vieraat olivat olennainen osa show’ta ja osoittivat samalla, kuinka laaja Gorillazin musiikillinen maailma todellisuudessa on.
Kaiken keskellä ei sovi unohtaa Albarnin taustalla soittavaa bändiä. Kitaristi Jeff Wootton teki upeaa työtä ja heitti lisäksi kolme plektraa yleisölle. Pieni yksityiskohta suuressa tuotannossa, mutta sellainen asia, joka kolmelle eturivissä seisovalle muodostuu muistoksi Way Out Westistä, jota tuskin koskaan heitetään pois.
Settilista jatkoi kappaleiden esittämistä Gorillazin eri aikakausilta. Casablanca, Delirium, Andromeda ja She's My Collar sekoittuivat uuteen materiaaliin, ennen kuin konsertti alkoi lähestyä huippuhetkeään.
Ja silloin koittivat tietenkin ne kappaleet, joita lähes kaikki olivat odottaneet.
Dirty Harry nosti energian yhä korkeammalle ja sitten seurasi Feel Good Inc.
Tuskin pystyi pysymään paikoillaan.
Bassokuvio, yleisö, De La Soul -yhteys ja täydellinen yhteislaulu tekivät kappaleesta yhden illan kiistattomista huipentumista. Sillä ei ollut väliä, oliko seurannut Gorillazia 2000-luvun alusta saakka vai tunsi vain suurimmat kappaleet – kun Feel Good Inc. alkoi, koko Slottsskogen ymmärsi, mitä oli luvassa.
Sitten jäljellä oli Clint Eastwood.
Melko vaikeasti päihitettävä kappale niin Gorillaz-keikan kuin kokonaisen festivaalinkin päättämiseen.
Tässä myös ymmärtää, kuinka hankalaa Gorillazia on oikeastaan sijoittaa vain yhteen musiikilliseen lokeroon. Saman illan aikana on liikuttu elektronisesta hiphopin, indierockin ja popin kautta, ja lisäksi vaikutteita täysin muista musiikkiperinteistä on soluttautunut joukkoon. Paperilla se voisi olla liikaa. Lavalla se toimii.
Ehkä juuri siksi Gorillaz tuntuu edelleen niin ainutlaatuiselta.
Damon Albarn ja muu massiivinen kokoonpano lavalla onnistuivat tekemään festivaalin viimeisestä konsertista paljon enemmän kuin vain nostalgisen matkan 2000-luvun suurimpien vaihtoehtohittien pariin. Uusi materiaali sai runsaasti tilaa, vierailevat artistit vaihtuivat vauhdilla ja vanhat klassikot toivat juuri sellaisen massiivisen reaktion kuin toivoa saattoi.
Ennen kaikkea kaiken takana oli tunnetta.
Välillä poliittista, välillä leikkisää ja välillä täysin räjähtävää. Mutta koko ajan se tuntui Gorillazilta.
Lukemattomien Way Out West -keikkojen jälkeen on vaikea kuvitella osuvampaa finaalia. Konsertti, jossa maailma, musiikki ja ihmiset kohtasivat samalla lavalla – ennen kuin Clint Eastwood pani kaikelle pisteen.
Yksi festivaalin ehdottomasti parhaista konserteista.
