Australialaiset legendat eivät ole olleet Ruotsissa 27 vuoteen, ja se näkyy valtavasta yleisöryntäyksestä Debaserissa. Paikka on täyteen ahdettu viimeiseen asti, ja juhlatunnelma kohoaa kattoon, kun Warren Ellis ja hänen bändikaverinsa astuvat lavalle päästämään instrumentaalisen improvisaatiorockinsa vyörymään ylitsemme.
Warren Ellis tunnetaan parhaiten soittamisesta Bad Seedsissä, ja Nick Cave itse on sanonut, ettei kukaan vedä vertoja Ellisille neroudessa, intuitiossa ja musikaalisuudessa. Miehellä vaikuttaa lisäksi olevan ehtymätön inspiraation lähde, joten on itsestään selvää, että hän jatkaa musiikin tekemistä ja esittämistä samalla kun Bad Seeds on tauolla ja Cave tuskailee uuden albumin parissa.
Partaista multi-instrumentalisti on elämys itsessään, varsinkin esiintyessään. Hän hakkaa pianoa innolla, ja eräällä hetkellä hän polkee vasenta jalkaansa parkaa koskettimistoa vasten. Toisissa kappaleissa hän hyväilee koskettimia kuin ne olisivat juuri kuoriutuneita linnunpoikasia.
Mutta viulu on hänen suurin valttinsa. Jouhet sinkoavat jousesta ja kielet hankaantuvat, kunnes hieno hämähäkinseitti kiertää viulua. Ellis suurissa aurinkolaseissa ja kimaltelevassa Elvis-paidassa tanssii ja sätkii ympäriinsä kuin riivattu, ulvoo kuin ihmissusi ja juo viiniä suoraan pullosta. Mutta koskaan hän ei jätä yhtäkään nuottia väliin.
Tosiasia on, että bändi on uskomattoman yhteen soittava, niin vanhoissa kappaleissa kuten See Above, Sky Below ja Indian Love Song, kuin uusimman albumin Love Changes Everything raidoissa. On todella lumoavaa nähdä, kun trio muokkaa materiaaliaan reaaliaikaisesti.
Lisäksi Warren Ellis on hyvin viihdyttävä välispiikeissään. Hän voi esimerkiksi kehottaa kaikkia paikallaolijoita rukoilemaan edesmenneiden lemmikkiensä puolesta (Ellisin täytyi hiljattain viedä yksi neljästä kissastaan eläinsairaalaan). Sitten hän jatkaa samalla teemalla ja haluaa, että kutsumme paikalle Joey Ramonen, Nina Simonen, Elviksen ja Bowien sielut. Onhan kuitenkin Halloween.
Saamme myös kuulla, ettei hän muista, onko Dirty Three ollut edes Tukholmassa aiemmin, "mutta kai sen voi googlata". Kun joku huutaa 1999, hän sanoo "Ahh, 1999. No, siihen aikaan olin päivittäin sekaisin alkoholista ja heroiinista, joten varmaan siksi".
Konsertin puolivälissä hän katsoo yleisöön ja toteaa, että täällä on paljon vanhempia faneja, ja kehottaa meitä perustamaan bändin, koska senioreita bändeissä on aivan liian vähän. Tämä saa meiltä varttuneemmilta todella myönteisen vastaanoton.
Kaksi tuntia pelkkää instrumentaalimusiikkia saunankuuman klubin sisällä alkaa kuitenkin uuvuttaa, ja loppua kohden on vaikea pysyä menossa mukana. Kappaleet eivät myöskään ole erityisen helposti lähestyttäviä; täällä ei ole varsinaisia hittikappaleita tai kertosäkeitä, vaan enimmäkseen bändi vain jammailee.
Siitä huolimatta on järisyttävä kokemus nähdä neroja työssä, sellaista mikä käy yhä harvinaisemmaksi rockmaailmassa nykyään. Toivotaan vain, että bändi palaa takaisin ennen kuin seuraava neljännesvuosisata ehtii kulua.
