Kanadalaisen panosta pop- ja rockmaailmaan on tuskin mahdollista mitata – legendaaristen tuotantojen lisäksi levyillä U2:n, Peter Gabrielin ja Bob Dylanin kanssa hän antoi myös uutta elämää Emmylou Harrisille (joka itse on sanonut Lanoisin pidentäneen uraansa 30 vuodella). Kun lasketaan mukaan lisäksi hänen yhteistyönsä Brian Enon kanssa 1980-luvulla, puhutaan musiikintekijästä aivan ylimmällä tasolla. Lähes kaikki, mihin hän koski 1980- ja 1990-luvuilla, muuttui kullaksi.
Myös sooloartistina hän on menestynyt hyvin, erityisesti virstanpylväällä Acadie vuodelta 1989, jota yleisesti pidetään yhtenä parhaista kanadalaisten julkaisemista levyistä. Tällä levyllä hänen tunnelmallinen ja suggestiivinen kitaransoittonsa pääsee oikeuksiinsa, ja huolella hiotut melodiat hiipivät kuulijan luo ja kietovat tämän lämpimään ja miellyttävään villavilttiin.
Lanois ei ole esiintynyt Tukholmassa kymmeneen vuoteen, joten ei ollut yllätys, että Nalen oli tupaten täynnä, kun hän ja muusikot Brian Blade ja Jim Wilson tulivat käymään. Melko hauskoja kavereita muuten, sillä rumpali Brian Blade on työskennellyt jazzlegendojen kuten Chick Corean, Wayne Shorterin ja Herbie Hancockin kanssa, kun taas Jim Wilson on rokannut muiden muassa Rollins Bandissa.
Ei ollut yllätys myöskään, että paikalla oli useita arvostettuja ruotsalaisia kitaristeja, muun muassa Ola Nyström Weeping Willowsista ja Christian Kjellvander, jonka tummasointuinen countryrock kantaa selviä jälkiä Lanoisin äänimaailmasta.
Kaikki alkaa kuitenkin hieman odottamattomasti, kun Lanois noustuaan lavalle esittelee norjalaisen singer/songwriterin Stein Torleif Bjellan ja ilmoittaa, että norjalainen esittää ensin muutaman oman kappaleensa. Lanois selittää kuulleensa Bjellaa aiemmin, ettei ollut ymmärtänyt sanaakaan mistä tämä lauloi, mutta oli tullut kosketetuksi ja kutsunut hänet mukaan minikiertueelle. Tämä hetken päähänpisto osoittaa, miten sympaattinen, herkkä ja utelias persoona ja muusikko 74-vuotias on edelleen.
Kolmen kappaleen jälkeen, joissa Bjella osoittaa olevansa melkoinen norjalainen Bob Dylan, norjalainen astuu pois lavalta ja trio alkaa pikkuhiljaa soittaa. Kaksi ensimmäistä kappaletta ovat instrumentaaleja, Lanois steel-kitarassa, mikä onkin melko erikoinen tapa käynnistää konsertti. Yleisö ei siksi pääse aivan heti mukaan, mutta kun Lanois nousee seisomaan ja tarttuu Gibsoneensa, kiinnostus kasvaa selvästi.
Melko nopeasti kuitenkin selviää, miksei Lanoisista ole tullut yhtä suurta kuin niistä bändeistä ja artisteista, joita hän on tuottanut. Hänellä ei nimittäin ole kovin paljoa karismaa tai eläytymistä, ja monista kappaleista puuttuu se terävyys ja melodiat, jotka tekevät niistä mieleenpainuvia. Kaikki on kyllä tyylikästä ja miellyttävää, mutta pääosin aika tasaista.
Keskellä settiä tunnelma nousee, kun joku toivoo Shine-kappaletta, mikä luo mukavan fiiliksen ja yhteislaulua. Heti sen jälkeen esitetään Jolie Louise, joka siirtyy tyylikkäästi Still Water-kappaleeseen. Siinä muistutetaan, että kitaravelhon lisäksi Lanois osaa myös kirjoittaa ajattomia melodioita.
Mutta taianomaista tunnelmaa ei koskaan synny, mikä johtuu mainittujen seikkojen lisäksi siitä, että Lanois virittää kitaraansa lähes jokaisen kappaleen välissä, mikä hidastaa tahtia entisestään.
Lisäksi, kun hän on niin hyvä soittamaan ja hänen mukanaan on niin taitavia muusikoita, miksi hän säästelee kitarasoolojen ja jamittelun suhteen? Heti kun tuntuu, että kappale alkaa herätä ja hyötyisi siitä, että sitä venytettäisiin, kappale loppuukin. Melko turhauttavaa.
Ainoa kerta, kun hän todella päästää irti, on Ring the Alarm, jonka hän äänitti Black Dub -sivuprojektinsa kanssa. Siinä kuuluu särö samanveroisena kuin silloin, kun Neil Young irrottelee Crazy Horsen kanssa.
Mutta se on liian vähän ja liian myöhään, ja ilta saa juuri ja juuri hyväksytyn arvosanan. On ilmeistä, että Daniel Lanoisin nerous pääsee parhaiten oikeuksiinsa studiossa.
