Thrash metal -yhtye Bloodstain on kasvanut nopeasti ja menestys on tullut varhain. Lyhyessä ajassa he ovat ehtineet soittaa sekä Sweden Rockissa että Hellfestissä. Loppuunmyydyssä keikkapaikassa on nyt debyyttialbumin aika ja tuon matkan jälkeen odotukset ovat korkealla.
Kun bändi astuu lavalle, tunnelma on tiivis ja odottava. Bloodstainista on jo ehtinyt tulla puheenaihe, mutta vasta kun ensimmäinen sävel leikkaa saliin, laitetaan hype koetukselle.
Ja se kestää.
On kummallista, miten luontevalta kaikki tuntuu. He soittavat kuin olisivat seisseet lavalla yhdessä vuosikymmeniä, vaikka kukaan heistä ei ollut edes syntynyt thrashin ensimmäisen kultakauden aikaan. Soitto on tiukkaa, aggressiivista ja ennen kaikkea itsevarmaa.
Samaan aikaan on viehättävää nähdä bändi uransa alussa esiintymässä näin varman oloisesti.
Keikan aikana käy selväksi, ettei laulaja ole ainoa, joka saa tilaa. Kaikki neljä ovat aktiivisia. Sen huomaa sekä välispiikeissä että biisien keskellä, kun he jatkuvasti kommunikoivat keskenään ja yleisön kanssa. Heistä huokuu enemmän bändin kuin neljän sattumalta yhdessä soittavan henkilön fiilis. Kemia on selvästi kohdillaan.
Kun kappaleet räjähtävät käyntiin, paikallaan ei voi pysyä. Syntyy moshpit, nyrkit nousevat ilmaan ja yleisö muuttuu nopeasti odottavasta täyteen osallistumiseen.
Illan aikana kuullaan muun muassa "I Am Death" ja "Something Sinister". Rakkaus klassiseen thrashiin kuuluu kaikkialla: aggressiivisissa riffeissä, raa'assa otteessa ja tinkimättömässä energiassa.
Bloodstain onnistuu jossain, mikä ei ole itsestäänselvää. He eivät kuulosta bändiltä, joka yrittää palauttaa henkiin aikaa, jota eivät itse ole kokeneet. He ovat ottaneet parhaan klassisesta thrashista ja tehneet siitä omansa. Rakkaus ja kunnioitus genreä kohtaan näkyy jokaisessa kappaleessa.
Bloodstainista puhuessa on helppo takertua viittauksiin. Kuulee vaikutteet ja alkaa miettiä, mitkä vanhemmat bändit piilevät riffien takana. Vaikka rakennuspalikat ovat tuttuja, yhdistelmä on heidän omansa. Ehkä juuri siksi konsertti toimii niin hyvin. Tuttuus tuo turvaa, mutta nälkää ja nuoruuden energiaa on mukana niin paljon, ettei kyseessä ole koskaan pelkkä nostalgiatrippi.
Ehkä tämä tekee illasta kaikkein kiinnostavimman. Bloodstain ei ole soittanut yhdessä vuosikymmeniä. Heillä ei ole kymmentä albumia takanaan eikä satoja keikkoja vyöllä.
Silti mukana on leikillisyyttä. Kappaleiden välissä bändi tuntuu yhä neljältä nuorelta jätkältä, jotka eivät itsekään oikein ymmärrä, kuinka pitkälle ovat jo päässeet. Kontrasti siihen, kuinka ammattimaisesti he taas toimittavat kun musiikki alkaa, on lähes absurdi.
Bändi on ehtinyt esiintyä jo joillain Euroopan suurimmilla rocklavoilla ennen debyyttialbumiaan, ja nyt he osoittavat pystyvänsä täyttämään oman konserttisalinsa.
On aika huimaa ajatella, että kaikki sai alkunsa paikallisesta musiikkikilpailusta Lidingössä vain muutama vuosi sitten.
Jos tämä konsertti on osoitus siitä, mitä jatkossa on luvassa, on kaikki syy pitää silmällä Bloodstainia. Sillä tämä ei tunnu bändiltä, joka yrittäisi löytää jotain kadotettua.
Tämä tuntuu alulta.
