Säveltämisestä ja sooloartistin henkisestä haasteesta

Avoimessa haastattelussa Maria Jane Smith kertoo elämästään sooloartistina RIX FM -festivaalin yhteydessä Tukholmassa.

Sinulla ja Victorilla oli aivan omanlainen soundinne yhdessä. Smith & Thell -kappaleen kyllä tunnistaa heti. Onko ollut vaikeaa löytää oma soundi sooloartistina?

Se on tietynlainen matka, totta kai. Myös soundin määrittely on vaikeaa. Soundi koostuu yhtä paljon siitä instrumentista, jolla tykkäät kirjoittaa musiikkiasi, siitä miten soitat ja lauluäänestäsi. Tällä levyllä kaipasin todella paljon sellaista musiikkia, jota kuuntelin teini-ikäisenä, ja muutenkin halusin kokeilla asioita. Se johti siihen, että syntyi tietynlainen soundi. Se ei ollut niin suunniteltua, vaan sai kehittyä itsekseen – mutta aluksi olin hieman peloissani, että siitä tuli liian outoa. Ensimmäistä kappaletta en edes näyttänyt työryhmälleni, koska ajattelin, että tämä on liian sekava – vähän liian "hokus pokus" – mutta sitten se ei ollutkaan niin outoa kuin pelkäsin ihmisten kokevan. Jopa muutama lauloi mukana tässä oudossa kappaleessa – joten olen siihen tyytyväinen.

Mikä on ollut suurin haaste sooloartistiksi ryhtymisessä?

Luultavasti henkinen puoli. Se on ihan erilaista elämää. Opin kaiken uudelleen. Se on vähän kuin eläisi elämänsä uudestaan – vaikka olen sen jo tehnyt, mutta nyt teen sen yksin ja uudelleen. Henkinen puoli ja hermot, itseluottamus... jos olen rehellinen: suoritustressiä. Voi ajatella vaikka kuinka paljon, että "teen vain sitä mitä haluan" ja että kappaleet saavat olla sellaisia kuin ovat, "no matter what", mutta sitten kun istut siinä julkaisupäivänä, niin kyllä siitä oikeasti välittää. Sellainenkin asia on täytynyt käsitellä – että se on ihan ok. Olen artisti ja saan vaikuttaa typerältä. Sitten miten käy...

Kun on kaksin, on aina joku johon tukeutua.

Niin. On helppoa olla cool studiossa kun "fiilis iskee" – mutta sitten tulee julkaisupäivä. Kyllä se tuntuu, eikä se ehkä olekaan niin kummallista.

Mistä sai alkunsa albumin A Glitch In The Matrix idea?

Siihen liittyy tietty hetki. On yksi studio kotikaupungissani, jossa vietin todella paljon aikaa – ja jossa Smith & Thell oikeastaan sai alkunsa. Siellä teimme kaikki ensimmäiset jutut. Se paikka – siellä kokeiltiin paljon ja... se oli hienoa aikaa. Olen miettinyt, tapahtuiko siellä jotain erityistä. Siihen aikaan päätin ottaa uuden suunnan – tiedän missä kohtaa se oli. Koko A Glitch In The Matrix käsittelee sitä, että palaa takaisin siitä ovesta ja lähtee sieltä johonkin muuhun suuntaan. "It's a time-travel", mutta tässä hetkessä. Paljon kappaleista käsittelee sitä, että uskaltaa elää elämänsä uudestaan – mutta eri tavalla.

Minusta koko levy tuntuu hyvin henkilökohtaiselta – ehkä jopa yksityiseltä. Oliko jokin tietty laulu levyllä, jota oli erityisen vaikea julkaista?

Kyllä, juuri se että on helppoa istua studiossa ja kirjoittaa päiväkirjaa ja sitten yhtäkkiä "oh shit, helkkari". Olen aika introvertti. Tarvitsen piilopaikan, pitää olla itsekseni. Ja sitten yhtäkkiä – nyt olen kirjoittanut asioita, joista en edes ystävilleni voi puhua. Siinä on pieni tasapainoilun hetki.

Voitko nimetä kappaleen, jonka julkaiseminen oli vaikeampaa?

Dandelion Kids oli erityinen. Se julkaistiin ennen levyäkin. Myös se formaatti, jossa esitin sen ensimmäisen kerran – olin haastattelussa Carina Bergfeldtin kanssa. Siinä tuli asioita, joista en ollut puhunut aiemmin. Se tuntui. Silloin olin ehkä henkisesti aika rikki, mutta olen iloinen että tein sen.

Tapahtuuko sinulle ja kappaleille jotain, kun laulu jättää studion ja kohtaa yleisön?

Kyllä, ensimmäistä kertaa se todella herää eloon vasta livenä ja lentää ikään kuin eetteriin. Kappale ei oikeastaan ole olemassa ennen kuin se on esitetty yleisölle.

Julkaisit äskettäin – kesäkuun alussa – singlen Leave My Head, joka ymmärtääkseni on omistettu siskollesi. Pitääkö paikkansa?

Kyllä.

Kuvaile, millaista oli kirjoittaa se.

Se syntyi hyvin, hyvin nopeasti ja luonnollisesti. Se vain... oli kuin "kirjoitinko minä tämän?"... vai nappasinko sen vain universumista. Se hetki, kun kaikki vain on kuten pitää. Se on taianomainen tunne. Yhtä taianomainen kuin pelottavakin oikeastaan. Se on soundi, jonka kanssa tunnen oloni mukavaksi ja jota harrastimme usein yhdessä. Se on kunnianosoitus 2000-luvun alun ja 1990-luvun sankarittarillemme. Molemmat rakastimme soittaa Kööpenhaminan Strøgetilla. Meillä oli pieni yhteinen kesäduuni. Joten kyllä, se on hänelle. Hän olisi laulanut sen kanssani kauniisti.

Se on todella kaunis. Pidän paljon koko levystä. Se koskettaa todella paljon.

Kiitos paljon.

Ajattelen kirjoitusprosessiasi – onko sinulla valmis tarina kun aloitat, vai syntyykö tarina kirjoittaessa?

Se on hyvin vaihtelevaa. Usein pitää antaa muhia hetken. Kirjoitan koko ajan vähän taustalla. En yleensä päätä, että nyt istun alas ja teen sen, vaan se vain ilmestyy sopivaan – ja hyvin epäsopivaan – aikaan, ja sitten juttelen vähän itseni kanssa. Se voi kuulostaa diagnoosilta, mutta se on työni.

Silloin se on hyvä diagnoosi mielestäni.

Siinä on puolensa – hyvässä ja pahassa. Päässä louskuttaa koko ajan.

Kumpi syntyy ensin – teksti vai melodia?

Vaihtelevaa.

Voin kuvitella, millaista on kirjoittaa teksti, mutta melodian kirjoittaminen – se on minulle taikuutta.

On yhtä monta tapaa kirjoittaa kuin on lauluntekijöitä ja artisteja. Teksti on teksti. Mutta kappale ei ole kappale ilman tekstiä – se on yhtä tärkeää. Ne voivat tulla eri suunnista.

Jos voisit pyytää jotakuta, joka ei ole koskaan kuullut sinua, kuuntelemaan yhden kappaleen – minkä valitsisit?

Oh... vaikeaa. Valitsisin varmaan Californa Fairyin. Se oli ensimmäinen, jonka kirjoitin A Glitch In The Matrixille. Siinä on kaikkea mahdollista, joka on tosi minua. Sormisoittokitaraa, ADHD:ta suussa, kaipuun olla Eminem.

Onko jokin kappale, jota odotat pääseväsi soittamaan livenä, mutta joka ei vielä ole saanut ansaitsemaansa paikkaa?

Hyvä kysymys. Ei, mutta... soitan kaikki. Myös ne.

Soitatko?

Kyllä, jatkan vain.

Miltä tulevaisuus näyttää – onko sinulla uusia musiikkiprojekteja työn alla, tai jotain muuta jännittävää?

Tulevaisuus on nyt. Teen samaa kuin ennenkin ja se vain muuttuu hauskemmaksi ja hauskemmaksi. Se on ehtymätön tiedon lähde, ja voi vain sukeltaa yhä syvemmälle – joten jatkan sukeltamista.

Olet hyvä siinä. Odotan jo innolla lisää tulevaa musiikkiasi.

Kiitos.

Onko sinulla mitään rituaalia juuri ennen lavalle menoa – vai menetkö vain?

Myös erittäin hyvä kysymys. Ei ollut – ja olen huomannut, että minun pitäisi olla.

Miten ajattelet sen suhteen?

En voi jättää sitä sattuman varaan. Kuinka käy. Joten nyt olen keksinyt rituaalin ja se on laulaa Alanis Morissettea – kovaa. Maria laulaa rivin kappaleesta “Hand In My Pocket”: “I’ve got one hand in my pocket and the other one is giving a high five.” Sitten huomasin, että sain siitä tsemppifiiliksen tänään. Ensin hermostutti ja sitten tsemppasi. Jatkan siis sillä. Se on minun rituaalini.

Hyvä juttu. Kiitos!

Kiitos itsellesi.