Merkittävin seikka Foreign Tongues -albumissa ei ole vain se, että The Rolling Stones yhä nauhoittaa ja esiintyy rock’n’rollin parissa vuonna 2026, yli kuusikymmentä vuotta ensiesiintymisen jälkeen. Todellinen yllätys on bändin katkeamaton omistautuminen – läsnäolo, joka läpäisee heidän 25. brittiläisen studioalbuminsa ja osoittaa, että Mick Jagger, Keith Richards ja Ronnie Wood ovat yhä yhtä sitoutuneita luovuuteen kuin koskaan aiemmin, pelkän nostalgian ulkopuolella.
Albumi julkaistiin 10. heinäkuuta 2026, alle kolme vuotta paljon huomiota saaneen paluualbumin Hackney Diamonds jälkeen. Tuotannosta on jälleen vastannut Andrew Watt. Foreign Tongues pitää sisällään 14 kappaletta; kaksitoista uutta alkuperäissävellystä kehystettynä Amy Winehousen ja Chuck Berryn covereilla, jotka tyylikkäästi kunnioittavat sekä uudempia että bändin alkuperäisiä vaikuttajia.
Albumin avausraita, ”Rough and Twisted”, toimii manifestina: raaka, bluespohjainen ja tarkoituksella kulmikkaasti tuotettu kappale, jossa kitarat tavoittelevat jännitettä mieluummin kuin täydellisyyttä. Tämän jälkeen ”In the Stars” siirtyy melodisempaan ja pyöristetympään sointiin – varhainen merkki siitä, ettei bändi suostu lukkiutumaan yhteen ilmaisumuotoon. Stones liikkuu vaivatta garagebluesin, klassisen popin, soulin, countrymusiikin ja areenarockin välillä osoittaen, mikä on pitänyt heidät pitkään ajankohtaisina ja arvaamattomina.
Albumin vahvimmat hetket koetaan usein siellä, missä Stones valitsee uuden yhdistelyn menneisyyden toistoa sijaan. ”Jealous Lover” erottuu täyteläisellä soulgroovellaan ja Steve Winwoodin tunnusomaisella Fender Rhodesillaan, samalla kun Jagger yltää falsettiin. 1970- ja 80-lukujen Stones kuuluu kaiussa, mutta kaikki tuntuu silti tuoreelta ja elinvoimaiselta, ei pelkältä nostalgialta. Intensiivisemmät ”Mr. Charm” ja country-vivahteinen, kevyesti pettynyt ”Ringing Hollow” laajentavat äänimaailmaa. Jagger lähestyy ajankuvia terävämmällä kynällä kuin koskaan, kaukana ikuisen playboyn roolista.
Andrew Wattin tuotannossa albumilla on voimakas, moderni sointi: jykevät rummut, selkeät lauluraidat ja stadionkoon kitaraäänet. Tämä energiapistys on saanut kiitosta kriitikoilta, vaikka jotkut katsovat soundin olevan paikoin niin huoliteltu, että bändin omaleimaisen karhea spontaanius on vaarassa kadota – tasapainoilua, jota Stones on aina pyrkinyt säilyttämään välttääkseen ennalta-arvattavuuden.
Yksi levyn koskettavimmista huippukohdista on hetki, jossa haavoittuvuus ohittaa itsevarmuuden. Keith Richards tarttuu lauluun kappaleessa ”Some of Us”, väsyneellä ja ajattomalla äänellä, joka ei yritä kuulostaa nuoremmalta kuin todellisuus sallii. Juuri rehellisyydessä piilee kappaleen voima ja muistutus siitä, miksi Stones ei ole koskaan ollut vain perinteinen rock-archetyyppi.
Erityistä painoarvoa saa ”Hit Me In The Head”, jossa Charlie Wattsin rummut kuullaan yhdeltä hänen viimeisistä studioistunnoistaan ennen kuolemaansa vuonna 2021. Sentimentaalisuuden sijaan Wattsin tunnistettava svengi saa puhua puolestaan. Albumin muilla kappaleilla Steve Jordan jatkaa rytmistä perintöä rumpujen takana.
Foreign Tongues esittelee myös yhden Stonesin vaikuttavimmista vierailevista artistikatraista tähän mennessä: mukana ovat Paul McCartney, Robert Smith, Chad Smith, Steve Winwood ja Bruno Mars. Vieraat ovat kuitenkin osa kokonaisuutta eivätkä vie huomiota, ja yhä Jaggerin, Richardsin ja Woodin kemia on fokuksessa.
Amy Winehousen ”You Know I’m No Goodin” tulkinta lienee levyn rohkein veto. Stones ei yritä jäljitellä alkuperäistä, vaan suodattaa kappaleen oman blues-filtterinsä läpi – Mick Jaggerin laulu ja huuliharppu antavat kappaleelle selvän Stones-leiman. Lopputulos saattaa jakaa kuulijat, mutta osoittaa bändin halun jatkaa genrerajojen venyttämistä. Päätös Chuck Berryn ”Beautiful Delilahilla” tuntuu sen sijaan luonnollisen varmalta ja sitoo ympyrän kokoon bändin perustavia juuria kunnioittaen.
Foreign Tongues ei ole uusi Sticky Fingers tai Exile on Main St. – ja sellaista vaatia olisi ohi pointin. Levy seisoo uskottavana myöhäiskauden kannanottona, jossa kuuluu karheus, huumori, rehellisyys ja kieltäytyminen jämähtämästä menneeseen tai itsestäänironiaan. Joidenkin kappaleiden olisi voinut antaa virrata vapaammin ja pienemmällä mahtipontisuudella, mutta parhaimmillaan Stones säteilee iloa, painoa ja yhä kitkatonta musiikillista kemiaa.
The Rolling Stones kuulostaa Foreign Tongues -albumilla ei kuolemattomilta – vaan sitäkin tietoisemmilta ajan kulusta, ja ehkä siksi bändin seikkailunhalu ja määrätietoisuus ovatkin terävämpiä kuin pitkään aikaan.